Search
  • Katja Lowe

Äitiys ja/vai ura

Updated: Nov 7



Kun olin ollut kotona lasten kanssa kolme vuotta, moni tuttavani alkoi kyselemään minulta koska menen takaisin töihin. Tämä kysymys tuntui minusta hassulta, koska tänä aikana tein töitä enemmän kuin olin koskaan aikaisemmin tehnyt. Lastenhoitaminen ja kotityöt tuntuivat raskaalta vaikkakin mielekkäältä työltä. Jos kysymys siitä pitäisikö naisten olla kotona lasten kanssa on vanhanaikainen, omasta mielestäni kysymys siitä pitäisikö naisten mennä takaisin työelämään muutaman vuoden kotiäitiyden jälkeen on myös aikansa elänyt. Oikea kysymys meille kaikille olisi: ”Mitä Jumala haluaa sinun tekevän tällä hetkellä elämässäsi?”


Kun aloin odottamaan esikoispoikaani olin mukana rakentamassa taideohjelmia Ark-nimisessä lasten taidekeskuksessa Dublinissa. Tämä työ oli monella tapaa minun unelmatyöni. Kuitenkin työn jättäminen ja kotiäidiksi ryhtyminen oli minulle helppo päätös. Tähän aikaan Irlannissa äitiysloma oli vain kolme kuukautta. Se oli liian lyhyt aika minulle, koska halusin olla kotona ainakin kolme vuotta. Lisäksi ajatus oman pienen lapsen viemisestä vieraiden hoitoon oli itselleni outo ajatus. Oma äitini oli ollut kotona kun olin pieni ja minulla on siitä monta hyvää ja kaunista muistoa. Stevenin jääminen kotiin minun sijasta ei ollut meille edes vaihtoehto, koska työni oli pienituloinen ja hänellä oli hyvä ja vakaa työ siltainsinöörinä. Isovanhempien ja muun perheen apu ei myöskään ollut vaihtoehto meille, koska olimme yksin ilman perhettä vieraassa maassa. Kotiin jääminen oli helppo ratkaisu myös luonteeni puolesta. Pidän kotona olemisesta ja sisimmältäni en ole uranainen vaikka sellaisena halusinkin nähdä itseni nuorempana.


Vaikka en haikaillut takaisin kokopäivätyöhön kodin ulkopuolle, toiveeni oli löytää jotain mielekästä osa-aikatyötä. Pian kuitenkin huomasin, että taidetutkinnollani sellaisia töitä oli vaikea löytää.  Aloin opettamaan Irlannissa lapsille pianonsoittoa ja olen jatkanut sitä ja muuta musiikin opettamista kotoa käsin ihan tähän päivään saakka. Koska minulla ei ole ollut perinteistä työuraa olen kokenut painetta sekä ulkoa- että sisältäpäin näkemään itseni huonompana kuin muut. Olen kuullut kommentteja sekä siitä kuinka en ota osaa yhteiskunnan rakentamiseen ja kuinka helppoa minulla on kun saan vaan olla kotona. Kuitenkin olen säästänyt yhteiskunnan rahoja kun olen hoitanut itse lapsiani ja omasta mielestäni kotiäidin työ voi olla hyvinkin raskasta. Minulla meni muutama vuosi voivotellassa että olen ”vain äiti”. Se satutti sydäntäni, koska sisimmässäni tiesin, että äidin työ oli tärkeintä mitä koskaan voisin tehdä.


Päätimme Stevenin kanssa yhdessä, että oli aika tehdä jotain isoja ratkaisuja. Alkaisinko opiskelemaan uutta ammattia vain yrittäisinkö hakea vielä kerran jotain työtä omalta alaltani. Valittaminen ei auta. Jotain oli tehtävä. Kun olin tämän suuren kysymyksen äärellä ymmärsin, että tällä kertaa haluaisin olla varma, että teen ratkaisuni Jumalan tahdon mukaan. Nuorempana olin ainoastaan ajatellut  itseäni. En koskaan miettinyt millaisia lahjoja minulle on annettu ja miten voisin kehittää ja käyttää niitä niin, että voisin auttaa muita ihmisiä. En myöskään nuorempana koskaan ajatellut äitiyttä vaikka olin nainen. Kaikki ajatukset olivat keskittyneet omaan itseeni ja työuraani. Tällä kertaa halusin ajatella myös muita ihmisiä, koska olin vuosien varrella oppinut, että pelkästään omaa napaa tuijottamalla asiat eivät mene hyvin. Tänä aikana luin myös kirjallisuutta naiseudesta ja äitiydestä.  Lukemani tekstit puhuttelivat minua kauneudellaan. Alice von Hildebrand on sanonut: ”Nainen on luonnostaan äidillinen - koska jokainen nainen, joko naimisissa tai naimaton, on kutsuttu olemaan joko biologinen, psykologinen tai hengellinen äiti . Hän tietää intuitiivisesti, että antaminen, tukeminen ja toisten hoitaminen, heidän kanssaan ja heidän vuokseen kärsiminen (koska kärsiminen liittyy äitiyteen) on äärettömän paljon arvokkaampaa Jumalan silmissä kuin uusien valtioden valtaaminen tai kuuhun lentäminen”. Kuinka ikävää, että me naiset nykyään emme aina ymmärrä tätä ja kuinka olemme unohtaneet, että hedelmällisyys on lahja eikä taakka. Luin myös Pyhä Josemaria Escrivan tekstejä oman työn ja arjen pyhittämisestä Jumalalle. Hän on sanonut: “Sinun täytyy löytää salaisuus tavallisen työn yksinkertaisuudessa, jokaisen päivän yksitoikkoisissa yksityiskohdissa, joka on piilotettu niin monelta, joka on jotain suurta ja uutta: Rakkaus”. Tämä auttoi minun ymmärtämään kuinka ihan mikä työ tahansa voi sisältää tien rakkauteen. Tylsästä pyykin viikkaamisestakin voi tulla jotain suurempaa kun rukoilemme jokaisen henkilön puolesta, jonka vaatteita viikkaamme. Lopulta tärkeämpää kuin se mitä työtä teemme, on se miten hyvin teemme työn. Äiti Teresa on sanonut: “Tärkeintä ei ole kuinka paljon teet, vaan kuinka paljon laitat rakkautta siihen mitä teet”.


Minulle tuli lopulta kristallin kirkkaan selväksi, että äitiys on kutsumukseni ja työni. En nähnyt miten opiskeluni tai kodin ulkopuolella työskentely olisi tässä elämän tilanteessamme ollut hyväksi perheellemme kokonaisuudessaan, ja kuinka olisin voinut silloin elää kutsumukseni äitinä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Jos unohdin muiden ihmisten mielipiteet, työurallani ei ollut lopulta enää mitään väliä. Tärkeintä oli, että laskut saatiin maksettua, ja että sain käyttää Jumalan antamia lahjoja minulle ja että minulla oli jotain vastapainoa äidin työlleni. Tämä toteutui kun opastin pieniä lapsia musiikin saloihin tunneilla, joita järjestin kotonani. En olisi koskaan voinut olla näin monta vuotta kotona, jos mieheni olisi rakentanut omaa uraansa jättäen minut ja lapseni yksin kotiin. Sekä Stevenille että minulle isyys ja äitiys on ollut aina kaikkein tärkeintä. Työ on ollut ensisijaseisesti meille se, jolla olemme voineet rakentaa perheellemme turvallisen elämän. Steve on järjestänyt työnsä niin, että hän myös nykyään tekee töitä kotoa käsin.


Me naiset olemme kaikki erilaisia. Miehet ovat erilaisia. Avioliitot ovat erilaisia. Elämäntilanteet ovat erilaisia. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää perhe-elämää. Lapset kuitenkin täytyisi olla tärkeitä meille kaikille. Niin kuin C.S. Lewis on sanonut: "Lapset eivät ole häiriötekijä tärkeämmästä työstämme vaan he ovat meidän kaikkein tärkein työ”. Olen tavannut vuosien varrella monta onnellista ja hyvin voivaa perhettä. Yhteinen tekijä heille kaikille on ollut se, että vanhemmat rakastavat toinen toisiaan ja että lapset ovat heille tärkeimpiä kuin työura. Nämä perheet näyttävät hyvinkin erilaisilta. Yhden nelilapsisen perheen äiti on lääkäri ja isä on koti-isä. Toisessa kolmelapsisessa perheessä isä on opettaja ja äiti tekee osa-aikaisesti puheterapeutin töitä. Tiedän myös kahdeksanlapsisen perheen, jossa isä on hammaslääkäri ja äiti on kotiäiti. Hän ei kuitenkaan ”vaan” hoida lapsia vaan hän työskentelee myös perheen yritykselle ja on erittäin aktiivinen kodin ulkopuolella monella tapaa (perhe oli juuri mukana tuomassa uutta koulua "Chesterton Academy" Colorado Springsiin). Danielle Bean on tunnettu amerikkalainen katolilainen kirjailija ja puhuja sekä kahdeksanlapsisen perheen äiti. Hän puhuu Girlfriends-podcastinsa uusimmassa episodissa siitä, kuinka hän on kokenut kaikki mahdolliset työmuodot. Hän meni kokopäivätöihin kun hänen esikoisensa oli vasta 2kk (mies opiskeli vielä tässä vaiheessa ja isoäiti hoiti lasta), hän on myös tehnyt osa-aikatyötä kodin ulkopuolella ja ollut kotiäiti. Nykyään hän tekee töitä kotoa käsin. Danielle kertoo kuinka he ovat miehensä kanssa tehneet ratkaisunsa yhdessä ajatellen aina mikä on parasta perheelle kokonaisuudessaan. Kysymys ei siis saisi olla pelkästään mitä minä haluan tai mitä yhteiskunta tai ihmiset ympärilläni haluavat minun tekevän. Kysymys meille kaikille - sekä naisille että miehille pitäisi olla: ”Mitä Jumala haluaa minun tekevän tällä hetkellä elämässäni?”



0 comments

Recent Posts

See All

Lahja