top of page
Search
  • Writer's pictureAino Salmi

Etäsuhteen opetuksia

Updated: Jun 18, 2023

Luulen olevani yksi niistä ihmisistä, joilla on hieman ylimitoittunut tapa ajatella mihin kaikkeen voisin omilla voimillani pystyä, kunhan vain tarpeeksi yritän. Vai onko tämä ongelma meillä kaikilla? Joka tapauksessa nautin jollain tavalla aina kun huomaan selviäväni yksin jostain haasteesta ja usein huomaan testaavani mihin pystyn töissä, vapaa-ajalla tai muuten elämässä. Miten terveellinen tai hyvä tapa tämä kuitenkaan on suhtautua elämään? Tai mitä tällainen itseen keskittyminen saa meistä ja meidän elämästämme esiin?


Kaksi tietä*


Minulla on jäänyt mieleen kaksi tapahtumaa elämässäni, jolloin illuusio omasta voimakkuudesta ja yksin pärjäämisestä on jollain tavalla rikkoutunut, ja molemmat niistä ovat jääneet mieleen arvokkaina kokemuksina. Kokemuksina siitä, että oma suunnitelmani ei aina olekaan ehkä paras. Ensimmäinen oli noin seitsemän vuotta sitten, kun kaaduin saunasta kotiin ajaessani pyörällä, ja minulta murtui toinen käsi ja leuka. Yllättäen tämä ei ollut kovin kivuliasta, mutta teki elämästä joksikin aikaa hyvin monimutkaista. Minulle jäi tästä ajasta mieleen, miten suurempien arjen haasteiden keskellä tunsin myös suurempaa kiitollisuutta elämästä ja toimintakyvystä.


Toinen tapahtuma kävi aivan äskettäin, viime päivien ja viikkojen aikana. Olen viimeisen noin vuoden ajan ollut uudessa tilanteessa, kun aloin seurustella kenialaisen, aiemman työkaverini kanssa. Viime kesästä alkaen olen saanut oppia muiden asioiden lisäksi valtavan paljon siitä, miten monimutkaista maahanmuuttoon ja muutenkin kahden mantereen väliseen suhteeseen liittyvät käytännön asiat ovat. Viimeksi kävin Keniassa vierailulla toukokuun puolivälistä kesäkuun alkuun, koska poikaystäväni viisumi Suomeen ei ollut mennyt läpi, ja vierailu tänne oli peruuntunut.




Noin kolmen viikon aikana meillä oli hyvin aikaa miettiä tulevaisuutta ja omia suunnitelmiamme. Tänä aikana tulimme siihen tulokseen, että alkuperäinen suunnitelma hänen maisteriopinnoistaan Suomessa voisi lopulta paljastua liian epävarmasti, kalliiksi ja monimutkaiseksi. Näin aloimme suunnitella jatkavamme etäsuhteessa, niin että hän aloittaa opintonsa Nairobissa ja samalla mietimme vaihtoehtoja sille, että vielä joskus olisimme samassa maassa, toivottavasti pian.


Ajan kanssa tämäkin alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, mutta samalla olosuhteiden edessä on helppo tuntea itsensä aika pieneksi. On yllättävän vaikeaa olla erossa toisesta, ja samalla tuntuu vaikealta, miten vähän siihen voi esimerkiksi Suomen ja Kenian välisessä suhteessa vaikuttaa. Prosessiin liittyy lisäksi paljon byrokratiaa ja myös virheitä ihmisten elämää koskevissa päätöksissä, mitkä ovat opettaneet minulle jonkin uuden näkökulman eriarvoisuuden olemassaolosta ja siihen suhtautumisesta.


Joka tapauksessa lomani viimeisenä päivänä Nairobissa laitoimme ennen lähtöäni minun perheelleni sähköpostia, ja kerroimme uusista suunnitelmista. Saimme vastausviestejä jo samana päivänä ja meitä yllätti, minkälaisia ajatuksia saimme tilanteeseen niiltä, jotka katsoivat meidän tilannettamme vähän enemmän ulkopuolelta. Toisin sanoen meitä kannustettiin siinä, että ehkä Suomen suunnitelmaa kannattaa kuitenkin yrittää, vaikka se juuri nyt tuntuu vaikealta tai mahdottomalta. Näissä viesteissä ja sen jälkeen olemme saaneet myös niin monta erilaista avuntarjousta, että se on eri tavalla yllättänyt meitä. Samalla asiaa ääneen pohtiessa siihen on saanut koko ajan uusia näkökulmia, ja uusia vaihtoehtoja on tullut esiin.


Uusia näkökulmia


Muiden tunteiden lisäksi mieleen on noussut viime aikoina erityisesti pieni hölmistyminen siitä, että vaikea tilanne ei olekaan nyt ratkeamassa minun ja meidän kekseliäisyytemme ja fiksujen valintojen ansiosta. Tämä on nimittäin se tarina, mitä aloin mielessäni rakentaa viime syksynä ja myös se tapa, jolla ehkä yleensä suoriudun elämästä. Tuntuukin ristiriitaiselta, miten paljon tunnumme elämässä käyttävän energiaa siihen, että yritämme pärjätä elämässä yksin, vaikka voisimme kehittää myös taitojamme jakaa asioita ja elää yhteydessä toisiin ihmisiin.


Monet asiat sosiaalisen median käytöstä moniin muihinkin tapoihin rakentaa omaa elämäntarinaa tuntuu rakentuvan sen varaan, että yritämme näyttää ulospäin hyvää, voimakasta ja virheetöntä kuvaa omasta elämästä. Kuitenkin samalla elämän merkityksellisyyttä ja täyttymystä kokee usein vain tästä pinnallisesta kuvasta luopumalla. Aina ei ole kuitenkaan helppo tietää, millaisia käytännöllisiä valintoja tämä tarkoittaa arkielämässä, tai mistä voisi aloittaa!


Lepoa on jossain tutkimuksissa jaettu seitsemään ulottuvuuteen ja näistä erityisesti emotionaalista lepoa voi "suorittaa" tekemällä kaikkea mikä tuo aidot tunteet ja kokemukset näkyviksi; pitämällä päiväkirjaa, käymällä juttelemassa jollekin, tuomalla esiin kaikenlaisia tunteita sen sijaan, että niitä yrittäisi piilottaa. Ehkä omassa elämässäni nämä uudet ajatukset muuttuvat toiminnaksi ainakin niin, että nyt tiedostan ettei yksin pärjääminen ole se paras ja kaikkein tavoiteltavin tapa elää. Tästä näkökulmasta voi alkaa miettiä jo hyvin uusia asioita, joita lähteä tavoittelemaan.



Jeesus opetuslapsineen (jälleen yksi kuva viime kevään lempisarjasta The Chosen).


*Lisäys! Tämä otsikko (Kaksi tietä) taisi olla viittaus Robert Frostin hienoon runoon The Road not taken. Ja niinpä täytyi liittää se vielä tähän loppuun:


Kulkematon tie


Kaks tietä erkani edessäin

syysmetsässä heleässä.

Minä risteykseen hiljaa seisomaan jäin

ja katsoin kauas eteenpäin,

niin kauan epäröin tässä.


Ja sitten toisen tien valitsin,

sen hiukan ruohoisamman;

tuon vähemmän poljetun kulkisin

ja toisen taakseni jättäisin,

tien kenties kutsuvamman.


Ne molemmat lehtiin kultaisiin

peittyivät houkuttavasti.

Tuota tietä päivän taivalsin!

ja tiesin: vielä kääntyä takaisin

vaikka, voisin, kai jatkaisin loppuun asti.


Niin vuotten vierien tarinani

minä joskus kerron ja huokaan:

Kaksi tietä metsässä erkani –

minä vähemmän kuljetun valitsin,

ja se johti oikeaan.

0 comments

Recent Posts

See All