Search
  • Tea Laurila

Itseni kuuntelua

Tämä on modernin maailman jatkuvasti jankkaava termi. Siinä on paljon hyvää, mutta potentiaalisesti paljon myös pahaa jos asian ottaa liian vakavasti yleisesti annetun ”ohjeistuksen” mukaan. Tämän asenteen ajamana voi kehittyä aivan kamalaksi otukseksi, luoda ympärilleen hyvin itsekkään maailman, jonka luoja, päähenkilö ja tarkoitus on vain Minä! Toisaalta, Jumala on luonut minut juuri sellaiseksi kuin olen ja haluaa minun löytävän sen todellisen itseni, kauniin Jumalan kuvaksi luodun otuksen. Elämä on kuin sipuli, kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä itket. Tässä on ollut minulle jotain lohduttavaa, kaiken ei pidäkään mennä niin kuin minä haluaisin, vaan siten kuten Hän on sen tarkoittanut. Katse Pyhimysten elämään avartaa ja auttaa ymmärtämään.

Kuva sivulta https://onkirjoitettu.com/2020/06/15/herran-jeesuksen-kristuksen-armo/

Minä en ole koskaan ollut tässä hyvä, tai siis, olen ollut ja vieläkin olen, surkea. Se on hyvä tiedostaa ja koittaa oppia ympäröiviltä ihmisiltä muita käyttäytymistapoja. Tai siis minulle muut ihmiset ovat olleet paras keino, on varmasti muitakin. Minun on ollut vaikea oppia lempeyttä ja armoa itseä kohtaan uskonnollisesta raamista, joka helposti näyttäytyy vaatimuksina. Pitäisi rukoilla lisää, käydä Messussa, ruokkia nälkäiset ja käännyttää kaikki. Pitää myös todeta, Herra on lapsen askelin opettanut muuta. Vain olemisen tärkeyttä. Hänenkin kanssa voi vain olla, syödä aamupalaa ja pyöräillä töihin. Tietysti myös aikaa eksplisiittisesti Hänen kanssaan, mutta ”elämän asettamien raamien” mukaan. Näihin raameihin kuuluu lepo. Joskus vain on aikoja kun lepoa tarvitsee enemmän, eikä siihen välttämättä ole mitään syytä. Eikä ”syytä” ole tarve aina hakea, jotta ”voi itselleen sallia” vähemmän suorituskeskeisen elämän vaiheen, vaikka niin, ainakin minulla, on tapa ja tarve toimia. Raamattu ja kirkon opetus puhuvat tästä, paljonkin (esim Hepr. 4:16, Ps. 103:17), mutta minulle teoria on muuttunut kehnosti käytäntöön, vain koettu elämä on opettanut. Paljon olen oppinut, paljon on opittavaa.


Tänään, tai siis huomenna aamuyöstä, olen menossa juoksemaan Jukolan viestiin. Maailman suurin suunnistusviesti. Tarkoitus oli juosta vielä tänään iltapäivällä Venloissa ankkuri osuus siihen pohjalle. Tämä on minulle ollut ihan normaalia, joten en asiaa sen koommin halunnut pohtia vaikka tiedostinkin, että olen nukkunut tosi huonosti nyt useita viikkoja ja kroppani on jotenkin ihan romuna. Ei siihen ole mitään syytä, elämässä on ollut paljon ja suuriakin muutoksia, jotka varmasti tuovat piilostressiä, mutta ei mitään sen kummempaa. Päätin vain puskea eteenpäin suunnitelmieni mukaan. Eilen aamulla heräsin taas hyvin valvotun yön jälkeen ja jokin terveen järjen solu singahti päässäni. Lepo sykkeeni on (yölläkin) noin 50% korkeampi kuin normaalisti, tavallaan ihan normaali syke, muttei minulle. Kävin sitten sydänfilmissä (ettei nyt vaan ole mitään sydänlihaksen tulehdusta) ja lääkärillä (kiitos Herralle, juuri kun istuin työterveyshoitajalla tuli peruutusaika tunnin päähän!). Lääkäri kehotti kovasti kuuntelemaan omaa oloani rehellisesti ja näkemään asiat niiden oikeassa valossa. Oli aivan kamala soittaa ja kertoa etten pääsekään Venloihin, mutta he saivat sitten varajuoksijan nopeasti. No problem, miksi niin ressasin… Jukolaan nyt sitten olen kuitenkin menossa, pitäisikö vai ei, en tiedä. Päätös on tehty ja sillä mennään.

Jukolan viestin aloitus. Kuva sivulta https://yle.fi/urheilu/3-8968495.

Miksi on niin vaikeaa kuunnella itseään ja olla armollinen, sanoa ei liialle suorittamiselle? Lopulta se taitaa johtua rakkauden ansaitsemisen asenteesta, täysin uskomme vastainen ajatus malli. Jumala on meille ylenpalttisen armollinen ja lempeä ja siten minunkin pitäisi oppia itseeni suhtautumaan. Taas tuli kirjoitettua ”pitäisi”, sekin heijastaa puskemis-asennetta, ”ole parempi”. Haha, voi minua, Herra auta.

Mitä tästä siis oppia? tämän pienen episodin voisi ehkä laajentaa elämäni tarinaksi… pusken liian usein vain eteenpäin päätösten sanelemana vaikka joskus jopa tiedostan, että tämä on ihan hulluutta. No mikäs tässä nyt sitten auttoi ”antamaan periksi”? Edellisenä päivänä asiasta ystäväni kanssa juttelin. Sympaattinen lamaantunut kauhun-omainen ilme hänen kasvoillaan varmasti rohkaisi miettimään. Tämän jälkeen tietoinen ”ulospäin astuminen”, ja rehellinen asioiden merkitysten ja taustalla olevien motiivien tutkiskelu sai minut näkemään että eihän tässä ole mitään järkeä.

Yritän siis oppia kuuntelemaan signaaleja, ehkä jopa niitä jotka eivät ole SOS tasolla ”voit kuolla” tyyppisiä ja reagoimaan tekemällä itsetutkiskelun ylpeyden (yms.) syövereihin. Signaalit voivat olla ruumiin, tunteiden tai henkisen puolen lähettämiä, kaikki yhtä tärkeitä. Nöyrä signaalien vastaanottaminen ja tosiasioiden myöntäminen on vaikeaa, ehkä mahdollista vain olotilassa, jossa tiedän Taivaallisen Isäni rakastavan minua vaikken kaikkea saakkaan suoritettua. Perhe ja ystävät tuovat osaltaan Jumalan läsnäoloa elämääni, heitä tulisi kuunnella enemmän.

Jos ei enää minun kirjoituksiani näy, niin ilmeisesti tuuperruin Jukolaan, rukoilkaahan sieluni puolesta! toivottavasti tekoa ei minulle itsemurhaksi lasketa, vaikka vakava rikkomus viidettä käskyä vastaan kuitenkin.

Siunattua ja levollista kesää rukoilen Sinulle ja rakkaillesi.

0 comments

Recent Posts

See All

Lahja