Search
  • iiris

Jeesus itki

Updated: Jan 3

Tänä päivänä 27 vuotta sitten minusta tuli katolilainen.

"Tämä lapsi kastetaan täällä," pappi oli sanonut ja johdattanut perheeni Pyhimmän Sakramentin kappeliin. Olin kolmen kuukauden ikäinen, itkuinen ja helteestä tuskastunut, kun Jumalan Henki laskeutui ylleni. Sain nimekseni Iiris ja pyhimysystäväksi pyhä Helenan.

Elin hyvin tavallista lapsen elämää. Vanhempani opettivat minulle ja siskoilleni iltarukoukset, kuuntelimme toisinaan CD:ltä Jumalan kämmenellä ja äitini luki meille joka vuosi jouluevankeliumin. Yksi lempimuistoistani on kun iltarukousten jälkeen äiti silitti hiuksiani. Koulussa kävin katolisen uskonnon tunneilla muiden katolilaisten kanssa. Rukoilin Jumalaa tietämättä kuka Hän oli, mutta uskoin, että oli vain yksi Jumala, Kaikkivaltias, joka on luonut tähdet ja kuun ja kaiken mitä on ja tulee olemaan. Hän oli aina lähelläni, kun rukoilin ja Hän tuli usein luokseni Lohduttajana, kun pieni sydämeni särkyi. En ymmärtänyt kasteen sakramentin suuruutta vaikka muistan, kuinka Jumalan rakkaus ympäröi minut ja rukouksessa sain elää Hänen kädessään.


Teini-iässä aloin omaksumaan maailman mielipiteitä ja ne saivat minusta syvän otteen. Tiesin, että Jumala oli olemassa, mutta en tiennyt miksi katolinen kirkko olisi se ainoa oikea. Kaikki uskonnot sanoivat niin! Kiinnostuin taikuudesta ja astrologiasta, ja ajauduin erilaisiin harhaoppeihin. Sain henkilökohtaisesti kokea taikuuden vakavuuden, kun kokeilin erästä loitsua. Heti sen sanottuani koin, että huoneeseeni ilmestyi paha läsnäolo, joka katsoi minua. En nähnyt mitään, mutta tämä kokemus pelotti minua. On pieni ihme, että jatkoin silti Raamatun lukemista. Jumala kuitenkin varoitteli minua Sanansa kautta. Kerran luin Vanhasta Testamentista, miten Jumala varoitti Israelin kansaa tähtien palvonnasta. En osannut ottaa näitä varoituksia tosissani, vaikka sanoma osui ja upposi. Syntieni ja sydämeni haavojen ansiosta olin taipuvainen lukemaan Uudesta Testamentista osia Helvetistä ja varoituksista fariseuksille. Oletin olevani fariseus, sillä miten muka erosin heistä? En voinut sanoa olevani heitä parempi. En tiennyt olevani lammas, jota Jeesus oli tullut etsimään, vaan luulin olevani vuohi, Jumalan vasemmassa kädessä seisova. (Matt. 25:31–46) Kauhusta kankeana pidin Uuden Testamentin tekstit visusti suljettuna, toisinaan vilkaisten ihmeellisiä Johanneksen ilmestyksiä. En tiennyt, mitä mieltä olla Jeesuksesta, muuta kuin että pelkäsin Häntä. Sen sijaan rakastuin Laulujen lauluun ja Psalmeihin ja ihastelin Jumalan tekemiä ihmetekoja Vanhassa Testamentissa (2. Kuninkaiden kirja 6:1-7).


Tietämättömyyteni ja miellyttämisenhaluni ansiosta olin helposti ohjattavana. Menin kysymysteni äärellä ihmisten luokse - ihmisten, jotka eivät uskoneet Jumalaan, saati Jeesukseen Jumalan Poikana. Käännyin katolisesta kirkosta pois syntitaakkani kasvaessa.

Opin hiljentämään omantunnon äänen ja menemään sydäntäni vastaan jos se miellytti muita ihmisiä. Läiskin laastareita haavoilleni ylenmääräisellä juhlimisella ja tapailemalla miehiä. Tästä kaikesta huolimatta vietin öitäni rukoillen.



Jatkoin remuten ja juhlien kunnes tapasin entisen poikaystäväni. Hyppäsimme yhteiseloon pian aloitettuamme seurustelun ja kuvittelin, että olin löytänyt "sen oikean." Muistan, kuinka innosta puhkuen kerroin katolilaiselle ystävälleni, että olimme muuttamassa poikaystäväni kanssa yhteen. Ystäväni kertoi minulle, että tämä ei ole se järjestys, jonka Jumala haluaa. Ensin seurustellaan, sitten mennään naimisiin ja vasta sen jälkeen muutetaan yhteen. Olin tyrmistynyt. Toistin hänelle maailmalta saadun valheen: miten muuten ihmiset voisivat oikeasti oppia tuntemaan toisensa?? Ystäväni kuitenkin vakuutti minulle, että se ei ole Jumalan tahdon mukaista. Kerroin asiasta myöhemmin poikaystävälleni, joka ihmetteli, kuinka joku toinen voi tietää meidän asiamme paremmin kuin me itse. Ja näiden sanojen saattelemina muutimme yhteen.


Muutto oli sujuva ja saimme paljon apua. Poikaystäväni lähti illalla poikien kanssa kaljalle ja minä jäin yksin järjestelemään tavaroita. Seisoin valmiiksi sisustetussa asunnossa katsellen tyytyväisenä yhteistä olohuonettamme, kun jokin liikahti minussa. Oli kuin jokin olisi noussut pois sydämestäni, sielustani. En tiennyt mitä tapahtui, mutta tiesin, että jokin oli todella, todella pahasti vialla. Koko kuuden vuoden seurustelun ajan yritin alitajuisesti korjata tätä tunnetta. Jälkikäteen tiedän, että se johtui valinnastani tehdä Jumalan tahtoa vastaan: olin vetäytynyt Hänen hellien käsivarsiensa suojasta. Ihmisiä alkoi pudota pois ystäväpiiristäni ja aloin tuntemaan oloni yksinäiseksi. Yritin puskea eteenpäin, mutta törmäsin aina uusiin ongelmiin. Minua vastaan tehtiin jotain, jota en kyennyt antamaan anteeksi. Riita pitkittyi ja pitkittyi ja luulin tulevani hulluksi sen myötä. Katkeroiduin ja vihan siemen kasvatti juuria syvälle sydämeeni. Mieleni valtasivat vihaiset ja väkivaltaiset ajatukset. Ne vilisivät jatkuvasti ja koin menettäväni ajatusteni hallinnan. Sitä on vaikea selittää, mutta en kyennyt ajattelemaan toisella tavalla - en nähnyt muuta kuin pahan. Huomasin, että yritykseni puhua tunteistani tuli ulos valituksena, jota muut eivät jaksaneet kuunnella. Minua kehotettiin ajattelemaan positiivisesti ja unohtamaan koko asia, mutta en kyennyt. Lopetin tunteistani puhumisen. Yritin kuitenkin käyttäytyä samoin kuin ennen: olla iloinen ja vitsailla, urheilla ja elää normaalisti. Ilmeisesti tein tämän liiankin hyvin, sillä lopulta lähipiirini oli täysin pimennyksessä siitä, mitä koin.


Mielenterveyteni horjumisen lisäksi kehoni oireili. Heräsin öisin vasemman käsivarren ja kasvojen puoliskon puutumiseen ja hiukseni lähtivät. Sain allergisia reaktioita shampoosta ja dödöstä, joten lopetin niiden käyttämisen. En voinut enää urheilla sydämen tykytysten takia, lopetin töissä ja koulussa käynnin ja vietin päiväni lamaantuneena sängyssä. Kävin viikottain lääkärillä, mutta en osannut riittävästi ilmaista hätääni. Koin olevani masentunut, mutta en pystynyt sanomaan sitä ääneen, koska pelkäsin kohdata todellisuuden. Meni kuukausia tässä tilassa, jona anoin, itkin ja rukoilin, että Jumala ottaisi kärsimykseni pois minulta. Tuntui siltä, ettei Hän kuullut rukouksiani. Hän oli jossain kaukana ja minä olin yksin pimeydessä.


Eräänä yönä itkin Jumalalle, etten halunnut enää ajatella väkivaltaisia ajatuksia, ja pyysin Häneltä apua. Tällä kertaa Jumala vastasi rukoukseeni: Hän lähetti Poikansa, joka tuli luokseni näkymättömänä. Jeesus itki ylläni, ja kun pyysin Häntä auttamaan minua, ymmärsin Hänen sanattomasti myöntyvän. Hän lähti pois ja aluksi tuntui, ettei mikään ollut muuttunut. Tästä alkoi kuitenkin sarja tapahtumia, mikä lopulta muutti elämäni täysin. Ensin koin sydämessäni horjumattoman kutsun takaisin katoliseen kirkkoon, erityisesti yhden papin luokse. En halunnut mennä, mutta pakotin itseni paikalle. Pappi oli empaattinen, kyseli ksymyksiä ja kuunteli itkuani. Hän antoi minulle psykologin yhteystiedot ja kehotti käymään ripillä.


"Minne tämä kaikki on johtanut sinut?" Hän kysyi minulta. Silmiäni kirveli, kun pyyhin kyyneleeni mintun tuoksuiseen nenäliinaan.

"Tänne," vastasin.


Jatkoin itseni pakottamista Ruusukon rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja messussa käynnin kanssa. En tuntenut Jumalan läsnäoloa, vaan luulin, että Hän oli hylännyt minut. Huomasin kuitenkin, että pyhät olivat mukanani taistelussa ja pian pyhä Padre Pion tekstejä toivosta ja eteenpäin puskemisesta alkoi ilmestymään elämääni. Myös pyhä Neitsyt oli kanssani, kun rukoilin öisin tuskissani Ruusukkoa. Joinakin kertoina koin hänen lempeästi muistuttavan minua rukoilemaan sen sijaan, että katsoisin sieluni silmin sitä, joka aiheutti minulle syvää pelkoa ja ahdistusta.

Kävin monta kertaa viikossa messussa, ja erään aamumessun jälkeen jäin kirkkoon rukoilemaan. Huivilla koristetut naiset aloittivat jonkun rukouksen Ruusukkonauhalla, mutta se ei ollut tuntemani Ruusukkorukous. Yhdyin mielessäni heidän rukouksiinsa pohtimatta asiaa sen enempää. Noin vuosi myöhemmin olin kirkon myyjäisissä, kun eräs henkilö sanoi jotain, jonka ansiosta sydämeni horjui. Muistin Jeesuksen sanat: "Etsikää Minun kasvojani." Olin hetki sitten nähnyt korttipinojen uumenissa kuvan Jeesuksesta, kuvan, jossa Hänen rinnastaan tulee punainen ja vaalea valo. Kaivoin sen esiin ja tutkin kuvaa. Luettuani sen takaosan, ostin sen heti. Kotona rukoillessani ymmärsin, että tämä rukous oli sama kuin minkä ne herttaiset naiset olivat rukoilleet kirkossa melkein vuosi sitten. Kyseessä oli ollut Jumalan Laupeuden Ruusukko ja Adolf Hyłan maalaama kuva Jeesuksesta: Jeesus, Laupeuden Kuningas. Kirkkoon takaisintulovuoteni oli kesä 2016. Myöhemmin ymmärsin, että Hyvä Paimen saattoi minut takaisin kirkkoonsa Jumalan Laupeuden Riemuvuonna. Tämän ansiosta otin vuonna 2017 vahvistuksen sakramentin myötä nimekseni Faustina.


Kaiken tämän jälkeen luulisi minun uskovan syvästi Jumalan laupeuteen, mutta ei. Sydämeni haavat lapsuudesta ja nuoruudesta eivät parantuneet ihan niin helposti. Pelkäsin yhä kuollakseni Helvettiä, eikä ajatusmaailmani ollut juurikaan parantunut. Taistelin edelleen ymmärryksestäni ja kuvastani Jeesuksesta. Jumala on totisesti tehnyt töitä minun eteeni, jotta ymmärtäisin, että Hän on hyvä. Epäluottamus Jumalan laupeuteen aiheutti paljon sydämen kärsimystä ja epävarmuutta jopa palattuani takaisin kirkkoon. Pelastaisiko Hän minut todella? Hän kyllä pystyy siihen, mutta tekisikö Hän varmasti niin? Näin kirjoitettuna nämä kuulostavat sanoilta suoraan Paholaisen suusta.


Jälkikäteen miettiessäni miksi minun piti käydä tämäkin asia läpi - epäusko Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen - mieleeni tuli eräs tarina pojasta, joka vammautui. Kaikesta menetyksestä ja kärsimyksestä huolimatta hän sanoi, ettei vaihtaisi kärsimyksiään, sillä niiden kautta Hän sai tuntea Jumalan ja Hänen rakkautensa syvemmin. Näin koen itsekin masennuksestani, koska se johti minut takaisin kirkkoon. Mitä olisikaan tapahtunut jos olisin aina pitänyt Jumalan laupeutta itsestäänselvyytenä? Ehkä en olisi oppinut tuntemaan Hänen laupeuttaan yhtä syvästi, ehkä en todellisuudessa lainkaan.


Olen tämän myötä myös pohtinut Jumalan antamaa vapaata tahtoa. Jos Hän haluaa vain sydämeni rakkauden, mutta minä haluan vain pahoja asioita enkä kuuntele Hänen Sanaansa.. Mitä Hän voi laupeudessaan tehdä? Jumala sallii minun tehdä oman tahtoni, mutta kääntää koko katastrofin omaksi kunniakseen ja minun sieluni pelastukseksi. Vapaasta tahdostani menin ojan pohjalle, mutta Jumalan armosta pyysin pääsyä pois. Olen joutunut oppimaan tämän kantapään kautta. Kaiken tämän Jumala tekee oman sydämensä kustannuksella - kirjaimellisesti auki revityn sydämen. Miten ihmeellistä! Teen syntiä Häntä vastaan ja Hän haluaa antaa minulle anteeksi kaiken maksaen itse hinnan omalla verellään!


Tein kerran spontaanin rukouksen englanniksi pyhä Faustinalle:


(alkuperäinen)

I: "Is Heaven really that great?"

St. F: "Yes, it's wonderful."

wordlessly: a deep desire to get there.

St. F: "Trust in Jesus, He can do all things if you have faith in Him."


(käännös)

I: "Onko taivaassa todella niin mahtavaa?"

P. F: "Kyllä, [täällä] on ihanaa."

sanattomasti: syvä kaipuu päästä sinne.

P. F: "Luota Jeesukseen, Hän voi tehdä kaiken jos uskot Häneen."


Pyhä Faustina, rukoile puolestamme!

Jeesus, minä luotan Sinuun!







0 comments

Recent Posts

See All

Ágape