top of page
Search
  • Writer's pictureSara Numminen

Katolisen koulun penkille

Suomen kansallisylpeyden, koulutuksen, on todettu olevan kriisissä. Aikaisemmin niin ensiluokkainen varhaiskasvatus ja peruskoulu ovatkin salakavalasti muuttuneet lasten säilöntäpaikoiksi. Lapset, nuoret ja perheet voivat pahoin ja opettajat kaikkoavat alalta. Itsekin jätin varhaiskasvatuksen taakseni ja nyt hyödynnän yliopistokoulutuksessani saamiani oppeja lähinnä vain omaan tyttäreeni. Esiopetuksen opettajan työssä parasta oli perheiden kanssa tehtävä työ ja lapset itsessään.


En kokenut voivani tehdä eettisesti kestävällä tavalla työtäni, kun lapsiryhmät ovat valtavia ja ylhäältä tulee arjesta irrallisia käskyjä liittyen niin kutsuttuun hankehumppaan eli luodaan kaiken maailman toteutettavia projekteja, jotka lisäsivät myös lapsiryhmän ulkopuolista työtä ja paperihommia. Varsinaista työtä vaikeutti se, ettei sijaisia saanut ja erityisesti lastenhoitajia (eli opettajien työpareja) pompoteltiin ryhmästä toiseen. Välillä oli päiviä jolloin pyöritin 14 lapsen eskariryhmää yksin, koska toisesta ryhmästä oli kasvattaja pois ja koko päiväkodin suhdeluvut piti saada näyttämään järjestelmässä hyvältä tai muuten tuli aluepäälliköltä vihainen soitto johtajalle. On sanomattakin selvää, että laadukas esiopetus on tällaisissa tilanteissa fantasiaa. Suhdelukujen, hankehumpan, sadan lapsen mammuttipäiväkotien ja erityistarpeiden keskellä työtä on luonnollisesti vaikeaa jollei mahdotonta tehdä. Peruskoulun tilanne on ymmärtääkseni vielä kaaottisempi. Kristillisiä arvoja ja perinteitä väheksytään tai jopa hävetään, vaikka katsomuskasvatukseen sisältyy teoriassa erilaisten arvojen ja taustojen kunnioitus ja niihin tutustuminen. Tämä ei kuitenkaan näy käytännössä kristillisen katsomuskasvatuksen tapauksessa. Kirkossa käymiseen pitää pyytää lupa, samoin jokaiseen vähänkin tunnustuksellisuutta liippaavaan tapahtumaan. Sama ei kuitenkaan päde kaikkiin muihin katsomuksellisiin tai arvo-opetuksiin.


Muualla maailmassa on perustettu katolisia kouluja jo kautta vuosikymmenten. Ne on tunnettu pienistä opetusryhmistään, laadukkaasta opetuksesta, yhteisöllisyydestä ja siitä, että myös ei-katolilaiset laittavat lapsensa niihin. Suomessa ei ole enää katolista koulua, mutta kysyntää olisi aivan varmasti. Pääkaupunkiseudulla on ollut käynnissä pidemmän aikaa projekti koulun perustamiseksi, mutta se on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Opetussuunnitelma on käytännössä tehty ja Helsingin kaupungin viranomaiset ovat näyttäneet perustamiselle vihreää valoa. Projekti on jäissä, koska se tarvitsisi yhden tai kaksi kokopäiväistä työntekijää pariksi vuodeksi sekä vanhempain-/kannatusyhdistyksen jo perustamisvaiheessa. Viimeksi mainittua varten tarvitaan tietenkin se tärkein: innokkaita perheitä ja yhteyshenkilö. Ja lopulta: opettajat, kouluhuolto ja muut työntekijät.


Millainen tuo koulu sitten voisi olla? Millainen olisi unelmien katolinen koulu Suomessa 2020-luvulla? Tässäpä unelmalista:

  • Tiivis jatkumo ja yhteys seurakuntien kanssa (pyhäkoulu, erilaiset tapahtumat, sisaret, yhteisö)

  • Yhteisöllisyys: koulun henkilökunta tuntee perheet, sisarukset, isovanhemmat jne. (Ns. koko kylä kasvattaa-mentaliteetti, joka lisää turvallisuutta ja perheiden hyvinvointia)

  • Pienet luokkakoot: max. 16-20 lasta per luokka

  • Kännykkäkielto

  • Opettajille työrauha: luotetaan opettajien ammattitaitoon ja kykyyn järjestää opetus perinteisiä / omia opetusmenetelmiä käyttäen (Rutiinit lisäävät lasten turvallisuutta eivätkä lapset tiedä, mitä ja miten heidän kuuluu oppia, vaan he tarvitsevat ylhäältä tulevaa ohjausta ja OPETTAMISTA)

  • Sijainti kantakaupungissa hyvien yhteyksien päässä

  • Yksityiskoulujen tuen ja muun saadun rahoituksen myötä ei ollenkaan lukukausimaksua tai ainakin hyvin pieni sellainen


Jos innostuit, ota yhteys allekirjoittaneeseen! Pannaan projekti käyntiin!


0 comments

Recent Posts

See All