Search
  • Aino Salmi

Kohtaamisia kirkon portailla

On ihmeellistä miten yksittäiset ja tavanomaisetkin kohtaamiset voivat joskus ravistaa katsomaan itseä uusin silmin. Yksi tällainen tapahtui hiljan, kun seisoin Kaivopuistossa pyhän Henrikin katedraalin portailla messun jälkeen ja juttelin itseäni noin 40 vanhemman naisen kanssa. Olin polkenut messuun kiireisen päivän päätteeksi ja saapunut sinne noin 40 minuuttia myöhässä, mutta messun aikana päässäni pyörivät kiireiset ajatukset olivat rauhoittuneet ja tuntui hyvältä jutella vielä muiden kanssa kirkon portailla.


Olin miettinyt päivän aikana paljon valintojani ja elämääni, samalla kun olin kiirehtinyt paikasta toiseen. Olin miettinyt työtäni, ja sitä voinko auttaa ihmisiä sen kautta vai pitäisikö minun tehdä sitä jollain toisella tavalla. Pohdinta oli itsessään hyvää, mutta samalla se oli sulkenut ajatukseni pyörimään vain itseni ympärillä.





Mitä jos mittaisinkin elämääni kohtaamisten kautta?


Kirkon portailla juttelimme naisen kanssa kesästä ja suunnitelmista. Ymmärsin, että juuri nyt hänellä oli ilmeisesti todella vaikeaa sairauksien takia, vaikka en tarkasti ymmärtänyt mitä taustalla oikeastaan oli. Kuunnellessani yritin omissa ajatuksissani saada kiinni siitä, miksi arvostin häntä niin paljon. Naisessa oli jotain sellaista, mistä koin aina saavani apua, kun juttelin hänen kanssaan.

Pinnallisella tasolla tiesin sen johtuvan siitä, että hänen tyylissään olla on tiettyä rohkeutta ja anteeksipyytelemättömyyttä, jota aina arvostan ihmisissä. Kesken keskustelun aloin miettiä, että syvemmällä tasolla arvostukseni kuitenkin johtuu luultavasti siitä tavasta, jolla hän huomioi muita huolimatta niistä haasteista mitä hänellä itsellään on.


Nainen puhui elämästään aina suoraan ja kertoi nytkin, että on vaikeaa kun tavarat eivät pysy käsissä ja kotona ei siksi pysty siivoamaan. Samalla hän kuitenkin hymyili ihmisille aitoa ja sympaattista hymyä, kysyi heidän asioistaan ja kuunteli vastauksia. Ristiriita vaikean tilanteen ja hänestä välittyvän lämmön välillä sai minut miettimään, milloin olen itsen viimeksi kyennyt huomioimaan muita silloin, kun olen itse ollut kärsimyksessä. Kohtaaminen ja keskustelu oli lopulta lyhyt, mutta kuitenkin siinä oli jotain niin aitoa, että matkalla kotiin itkin.


Miksi elän?

Päivän aikana pyörittämäni ajatukset tuntuivat yhtäkkiä kovin tyhjiltä ja itsekeskeisiltä. Matkalla kotiin jäin miettimään sitä, arvostanko kohtaamisia ja muita ihmisiä tarpeeksi omassa elämässäni.


Kesän aikana minuun on vaikuttanut holokaustista selvinnyt 93-vuotias psykologi ja best-seller -kirjailija Edith Eger, joka puhuu myötätuntoisen kuuntelemisen tärkeydestä. Eger uskoo, että ihmiset eivät tule sattumanvaraisesti, vaan heidät lähetetään hänen tielleen ja että todellista kasvua voidaan siksi saavuttaa vain antamalla heille tilaa kertoa omaa tarinaansa. Eger on kertonut eräässä haastattelussa 14-vuotiaasta pojasta joka tuli hänen vastaanotolleen Yhdysvalloissa ja kertoi löytäneensä valkoisen ylivallan (white supremacy) ideologian ja haluavansa auttaa taistelussa sen puolesta. Tässä tilanteessa Eger kertoo tehneensä valinnan, aikooko hän reagoida vai vastata pojalle.


- Vedin syvään henkeä ja katsoin tuota poika-raukkaa, joka oli päättänyt luovuttaa vapautensa ideologialle, joka opetti häntä vihaamaan, ja empatiani, ei sympatia, otti vallan minussa. Sanoin hänelle vain: "Kerro lisää." Ja tämä on se, mitä me teemme, Eger sanoo.


Egerin esimerkit muistuttavat minua sitä, että meidän tarkoituksemme ei ole elää vain itseämme varten ja omia mielipiteitämme korottaen. Olen kuullut sanotavan, että kohtaamalla muita voimme tunnistaa Jumalan kuvan itsessämme.


Wilfrid Stinissen kuvaa tätä samaa asiaa sekä ihmisen elämän tarkoitusta hengittämisenä. Se, joka eristäytyy ulkomaailmasta, tukehtuu. Stinissenin mukaan meidän tulee ottaa vastaan, tunnustaa riippuvaisuutemme toisista, ja tätä on sisäänhengitys. Mutta samalla meidän tulee jatkuvasti lahjoittaa pois se, mitä meillä on, emmekä saa säilyttää mitään itsellämme. Tämä muistuttaa meitä Pyhästä Kolminaisuudesta, missä Poika lakkaamatta syntyy Isästä ja samoin lakkaamatta lahjoittaa itsensä takaisin hänelle.


Ehkä tämänkaltainen hengittäminen voi alkaa toteutua myös blogimme elämässä. Saatuani kutsun tulla mukaan blogiin innostuin heti ajatuksesta, miten blogin kautta voidaan luoda keskustelua erilaisten ihmisten kesken. Aion itse kirjoittaa aitoudesta, kohtaamisista ja ehkä musiikistakin, joka on itselleni luontevin tapa ilmaista omia ajatuksia ja kokemuksiani. Meitä kirjoittajia yhdistää halu kertoa omista elämistämme aidosti ja luoda sitä kautta keskustelua myös vaikeista asioista. Vaikka meillä onkin erilaisia näkemyksiä keskenämme, olemme kuitenkin hyvin samankaltaisia sydämissämme. Blogin kautta uskon saavani jonkinlaisen portin itseni ja muiden kohtaamiseen, koska sen avulla sitoudun ottamaan aikaa laittaa ajatuksiani tekstin muotoon itselleni ja muille. Näiden pohdintojen kautta alan ehkä avaamaan silmiäni useammin ympärilläni oleville ihmisille ja heidän tarinoilleen.


0 comments

Recent Posts

See All

Ágape