On sunnuntai. Olen niin väsynyt, etten muistanut mennä messuun, vaikka olin varannut paikan. Kissani löhöilee parvekkeella ja nauttii auringon paahteesta. Kello taittuu kolmeen ja kierähdän pois sängystä rukoilemaan Jumalan laupeuden ruusukon.
Ruusukon päätyttä en oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa. Istahdan koneeni ääreen ja suljen silmäni. Leukani nojaa vasempaan kämmeneeni, oikean käden sormet lepäävät näppäimistöllä. Odotan Pyhää Henkeä. Aurinko paistaa silmäluomieni lävitse ja kuuntelen takanani vihelteleviä talitintteja. Avaan silmäni ja katseeni kiertää hajamielisenä kirjahyllyäni. Katseeni kohdistuu kirkkaan punaiseen kirjaan, jonka olin saanut äidiltäni. Kirjan nimi on Rakkauden lähettiläs äiti Teresa. Avaan kirjan ensimmäistä kertaa ja silmääni osuu kohta, jonka äitini oli aikoinaan korostanut:
"Äiti Teresa: Kaikkein ensimmäiseksi haluamme saada heidät tuntemaan, että he ovat hyväksyttyjä. Haluamme heidän tietävän, että on olemassa ihmisiä, jotka todella rakastavat heitä, jotka todella välittävät heistä. Haluamme, että he tuntevat inhimillistä ja jumalallista rakkautta ainakin niiden muutaman tuntien ajan, jotka heillä on vielä jäljellä. Haluamme heidän tietävän, että hekin ovat Jumalan lapsia ja että heitä ei ole unohdettu, heitä rakastetaan ja heistä välitetään ja on olemassa nuoria ihmisiä, jotka ovat valmiit antamaan itsensä heidän palvelukseensa." s.61
Tässä vaiheessa hylkään tietokoneeni ja liimaudun kuin yhdeksi kirjan sivuksi. Se mitä luen Äiti Teresasta on saanut minut pauloihinsa. Valo, jonka mielessäni näen loistavan hänen silmistään, kun Jumala kohtaa rakkaudellaan köyhiä tämän pienen naisen kautta. Kuvittelen mielessäni herkät askeleet Kalkutan pölyävillä kaduilla, Äiti Teresan vetämässä sairaita ja kuolevia ihmisiä pois harmaan pakokaasun saasteesta.
(CreativeCommons, Mother Teresa at the Kalighat Home for the Dying Destitutes, Mother Teresa's Missions of Charity, Kolkata, India, 1980)
Muutaman päivän sisällä kuljen Jumalan ja Äiti Teresan kanssa kirjan kannesta kanteen, pysähtyen ja ihmetellen kaikkea mitä luen. Käyn ripillä, jossa pappi korostaa sitä, että kristitty on kutsuttu olemaan rakkauden lähettiläs. Saarnassa toinen pappi mainitsee Äiti Teresan ja miten meidän tulee ensin rakastaa perhettämme ja läheisiämme. Se muistuttaa minua siitä, kuinka Äiti Teresa sanoi aikoinaan joillekin nuorille naisille, jotka olivat tulossa hänelle Sisariksi: "Mene kotiisi rakastamaan perhettäsi."
Kirjan kokonaisvaikutelma on mielestäni ihmeellinen. Rakkaus, joka liikkuu särkyneiden sydämien, kehojen ja mielten lomassa lohduttaen, parantaen ja kannustaen. Äiti Teresa sanoo kirjassa, että se mitä hän tekee on kuin pisara meressä, mutta jos hän ei sitä tekisi, meri olisi yhtä pisaraa pienempi. Mielestäni tämän pienen pisaran, nimittäin Äiti Teresan, kautta Jumala sai aikaan rakkauden hyökyaallon, jonka vaikutukset rantautuivat myös koti-Suomen pohjoiseen kolkkaan.
Jumala tuntuu sanovan meille Äiti Teresan todistuksen kautta: Mene ja rakasta. Ja sitä kautta löydät hengellisen ilon, tekee mieli lisätä. Tehkäämme nyt jotakin kaunista Jumalalle oli äiti Teresan motto. Mielestäni kauneinta mitä voisimme antaa Jumalalle on tämä:
"Jokainen ihminen on minulle Kristus. Ja koska on olemassa vain yksi Jeesus, tuo ihminen on minulle sillä hetkellä ainoa ihminen maailmassa." (Painotus äidiltäni) s. 83
Hyväksyvä katse, henkilökohtainen huomio ja välittäminen - kuinka kipeitä olemmekaan näille, kuinka paljon rakkautta tarvitsemmekaan! Eikö sielumme janoakin olla se ainoa, jota Hän katsoo, olla Hänen jakamattoman huomion kohteena? Tätä syvää henkilökohtaista sydämen tuntemista saamme nauttia, kun vihdoin ikuisuudessa kohtaamme Jumalan kasvoista kasvoihin.
Pyhä Kalkutan Teresa, rukoile puolestamme!
ps. Jos Sisarten elämä kiinnostaa Sr. Leocadian M.C. englanninkielisen haastattelun voi käydä lukemassa täältä. Koskelan lähiössä pidetystä luostarista oli vuonna 2018 haastattelu apu-lehdessä, jonka voi vielä lukea täältä.
