Search
  • Aino Salmi

Odotuksen opettelua

Viime kuussa lupasin kirjoituksessani palata vielä uudelleen kertomaan Kenian matkastani ja sen kokemuksista. Viikkojen jälkeen havahduin yhtäkkiä siihen, miten nopeasti päivät ovat kuluneet ja tuoneet minut taas täysin uuteen paikkaan. Matkan jälkeen syttyi pian sota, joka on tähän päivään mennessä ehtinyt saavuttaa jo järkyttäviä mittasuhteita. Sotaan eläytymisen rinnalla sain itsekin viimein oman kokemukseni koronasta - mikä oli helpottavaa-, jouduin töissä luopumaan muutamasta työkaverista - mistä seurasi pieni kriisi-, ja näiden jälkeen elämä on jatkunut vakaasti ristientien ja messujen tahdittaessa matkaa kohti pääsiäistä.


Tänään Nairobissa viettämäni vajaat viisi vuorokautta tuntuvat edelleen lahjalta, mutta siellä opitut asiat ovat sulautuneet jo osaksi kaikkea muuta. Yksittäisinä asioina Keniaan jääneet ihmiset ja tapahtumat eivät tunnu enää itsessään yhtä merkittäviltä, mutta sen sijaan on mieleeni noussut paljon ajatuksia siitä, miksi matkustaminen voi tuntua niin vapauttavalta ja mikä tekee siitä niin viehättävää.


Miten ottaa vastaan?


Viimeisten viikkojen aikana olen nähnyt ison kontrastin siinä, miten vapaalta ja turvalliselta tuntui matkustaa pitkästä aikaa verrattuna sitä seuranneisiin epävarmoihin viikkoihin Suomessa. En haluaisi tuoda sotaa jatkuvasti esiin tässä kirjoituksessa, mutta jollain tavalla juuri sodan syttyminen Euroopassa on tuonut pysyvän muistutuksen siitä, miten vähän lopulta voimme vaikuttaa yhtään mihinkään. Ajatusta on välillä vaikea hyväksyä ja samoin vaikeaa on kokemuksen tasolla havahtua siihen, miten elämässä on läsnä jatkuvia muutoksia, joista osa on meille mieluisia ja osa hyvinkin vaikeita. Nuorena tämä on tietysti helpompaa unohtaa, mutta todellisuudessa elämän rajallisuus on läsnä heti elämän alusta alkaen.


Tämä epävarmuus on puhutellut minua viime aikoina paljon. Olen lukenut, että tutkimusten mukaan ihmisillä on keskimäärin taipumus kontrollin illuusioon, eli taipumus arvioida mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin epärealistisen korkeiksi. Jos kuuntelee tästä näkökulmasta erilaisia puhujia ja vaikuttajia, voi joskus huomata miten ihmiset mieluummin korostavat omia päätöksiään ja valintojaan kuin kykyään sopeutua muutoksiin.


Sosiaalisessa mediassa esimerkiksi terveyteen tai rahaan ja liiketoimintaan liittyvät vaikuttajat usein luovat tarinoita elämästä, jonka puitteet ja tapahtumat ovat itse rakennettuja ja jossa onnellisuus ja menestyminen syntyvät omista valinnoista. Tällaiset somesta löytyvät menestyjät eivät ole kuitenkaan tarinoidensa kanssa yksin. Tai ainakin arvelisin, että myös meillä kristityillä on inhimillisesti taipumus korostaa enemmän niitä asioita, joista olen itse päättänyt luopua, rajoista joita olen itse asettanut itselleni tai valinnoista joita olen tietoisesti tehnyt. Ajatus todellisuudesta, jossa suurin osa tapahtumista ja meille asetetuista rajoituksista on meidän päätöksiemme yläpuolella voi tuntua kauhistuttavalta. Todellisuudessa elämä kuitenkin muodostuu pitkälti meille tapahtuvista asioista ja niihin valitsemistamme reaktioista.





Tämä kaikki pohdinta punoutuu mielessäni ajatuksiini matkustamisesta. Esimerkiksi mieleeni nousee tunne siitä, kun astun lentokoneesta ulos jossain aivan eri puolella maailmaa. Minulle tässä hetkessä näkyy ehkä selkeimmin tunne siitä, että olen kontrollissa omasta elämästäni valtavan suuren ja arvaamattoman maailman keskellä.


Matkustamisen viehätys liittyykin lopulta ehkä juuri siihen, että vaikka matkalla kohtaat jatkuvasti monia vaikeita ja arvaamattomia tilanteita; koska voihan olla, että ihmiset eivät puhukaan samaa kieltä kuin minä, tai ehkä automaateista ei tulekaan rahaa tai ehkä matkustaessasi paikasta a paikkaan b huomaan ettei paikkaa b olekaan olemassa - niin kuitenkin suurin osa näistä haasteista on kuitenkin jollain tavalla itse valittuja. Toisin sanoen, kohdatessasi haasteita voit kuitenkin uskoa, että olet jollain tavalla itse valinnut kohdata niitä, mikä ei ota sinulta pois tunnetta kontrollista.


Kysymyksiä


Voisiko tämän epävarmuuden kanssa sitten oppia elämään? Tai voisiko omien rajojen ymmärtämisessä olla jotain, joka lopulta voisi tehdä myös vähän vapaammaksi? Olen lukenut tänä keväänä Henri J.M Nouwenin kirjaa Rakastettu on nimesi, josta löytyy mietelmä joka päivälle. Maaliskuun alkupuolella kirjassa puhuttiin odottamisen spiritualiteetistä näin:


"On tärkeää, että ymmärrämme suurimman osan olemassaolostamme olevan odottamista siinä merkityksessä, että otamme vain vastaan tapahtumia. Jeesuksen elämä osoittaa meille, että ihmiselämässä on kyse siitä, että emme hallitse kaikkea. Hänen ja meidän kutsumuksemme ei toteudu vain toiminnan, vaan myös passiivisen odottamisen kautta. --- Voimme oppia olemaan kuuliaisia, niin ettemme aina pyri turvautumaan toimintaan, vaan ymmärrämme inhimillisyytemme toteutuvan passiivisessa odotuksessa."





On kaunista ajatella, että oppiminen vain ottamaan vastaan tapahtumia voi olla osa meidän kutsumustamme. Tämä näkökulma ei minusta ota pois sitä, miten kaunista on, että samalle voimme oman tahtomme kautta sanoa kyllä Jumalan tahdolle pienissä ja isommissa asioissa. Jumalan lapsena minun ei tarvitse kokea vain ajelehtivani elämän virrassa, vaan voin ottaa kaiken tapahtuvan luottavaisesti vastaan ja samalla osallistua Jumalan luomistyöhön omien valintojeni ja tekojeni kautta.


Valonsäteitä


Nyt meneillään oleva paastonaika on muistuttanut minua erityisesti siitä, miten elämä kristittynä (samoin kuin elämä ihmisenä) on lopulta odottamisen opettelua, sopeutumisen opettelua ja hyväksymisen opettelua. Ehkä lohdullinen uutinen tässä on, ettei tämäkään "tehtävä" jää meidän oman oppimisemme ja opettelumme varaan. Nouwenin kirjassa on toinenkin teksti, joka on erityisesti puhutellut minua ja johon haluaisin päättää tekstini tällä kertaa.


Pääsiäisen aika on toivon aikaa. Elämässämme on yhä pelkoa, käsitämme yhä tuskallisesti oman syntisyytemme, mutta kaiken läpi loistaa valo. Jotain uutta on tapahtumassa, joka on suurempaa kuin elämämme vaihtuvat tunnetilat. Me voimme olla iloisia tai surullisia, optimistisia tai pessimistisiä, levollisia tai vihaisia, mutta Jumalan läsnäolon tasainen virta kulkee mielemme ja sydämemme pientä aallokkoa paljon syvemmällä. Pääsiäinen muistuttaa siitä, että Jumala on läsnä silloinkin, kun hänen läsnäoloaan ei suoraan voi havaita. Vaikka maailmassa kaikki tuntuu muuttuvan huonommaksi, pääsiäinen kertoo hyvän uutisen: pahuus on jo kukistettu. Vaikka Jumala vaikuttaa etäiseltä ja mieltämme painavat monet pienet asiat, pääsiäinen vakuuttaa meille, että meidän Herramme kulkee tiellä kanssamme ja selittää kirjoituksia meille. Läpi elämämme toivon säteet valaisevat tietämme.


(a Cry for Mercy, Henri J.M. Nouwen)

0 comments

Recent Posts

See All

Lahja