top of page
Search
  • Writer's pictureSara Numminen

Pitkä vai lyhyt tie katolilaiseksi?

Lapsena barbini tekivät ristinmerkkejä, yksi lempi Disney-elokuvistani oli Notre Damen kellonsoittaja ja perhelomilla halusin aina päästä keskiaikaisiin linnoihin, luostareihin ja katedraaleihin. Kun perheeseemme hankittiin ensimmäinen CD-soitin, saimme kaikki perheenjäsenet valita yhden levyn. Minä, tuo oman tieni kulkija jo silloin viisivuotiaana, valitsin gregoriaanista kirkkomusiikkia. Myöhemmin teini-ikäisenä ahmin Kaari Utrion keskiaikaromaaneja, maistelin latinankielisiä rukouksia ja ihmettelin, miksi se vetää minua puoleensa. Lukion jälkeen olin jo menossa Helsingin katoliselle info-kurssille, mutta en Jumalan (enkä varmasti omasta puolestanikaan) mielestä ollut vielä siihen valmis. Olinhan ateistiperheen kasvatti. Kun valmistuin varhaiskasvatuksen opettajaksi, olin jo hakemassa töihin Pyhän Marian lastentarhaan. Soitin sisarille ja olisin niin kovasti halunnut kodinomaiseen päiväkotiin opettajaksi. Ruokarukous pysäytti minut enkä edelleenkään ollut vielä valmis, vaikka haaveilinkin työskenteleväni nunnien rinnalla. Onhan heissä jotain niin rauhoittavaa ja tyynnyttävää maailman myrskyjen keskellä.


Elin elämääni kuten jokainen normaalina pidetty opiskelijamilleniaali 2010-luvun Helsingissä. Seurustelin väärien poikien kanssa, deittailin, asuin avoliitossa, olin hukassa ja tunsin lopulta eläväni arvojeni vastaisesti. En tiennyt muusta enkä tiennyt, että elämää voi elää monella tapaa. Kun kaikki tämä ynnätään yhteen, syntyy väkisinkin elämää mullistava kriisi. Onneksi tuo kriisi päättyi onnellisesti. Tapasin sokkotreffeillä nykyisen aviomieheni, joka oli keskellä omaa hengellistä kriisiään (ja kääntynyt kymmenisen vuotta aikaisemmin katolilaiseksi). Pikku hiljaa aloin kysellä hänen prosessistaan, houkutella häntä käymään messussa ja aloimme pohtia yhdessä, mitä meille merkitsisi jos eläisimme yhdessä katolilaisina. Jumalalla on ainakin huumorintajua, kun hän johdatti minut, ateistiperheen tyttären kasvamaan kohti katolilaista avioliittoa. Menin info-kurssille, sain yksityisopetusta ja sitten menimme myös avioliittokurssille. Vasta sen jälkeen mieheni kosi minua ja siitä puolen vuoden päästä meidät vihittiin avioliiton sakramenttiin messussa. Sitä ennen ehdin kääntyä ja liittyä katoliseen kirkkoon. Kaikki tämä kävi kahdessa vuodessa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että matka on ollut paljon pidempi. Koko elämänmittainen. Samaa ajattelen aviomiehestäni. Olemme olleet yhdessä vajaat kolme vuotta, mutta tuntuu siltä kuin olisimme olleet aina yhdessä. Sitä se aito rakkaus varmasti on, niin henkilökohtaisessa uskonnollisessa kuin yhteisesti romanttisessakin mielessä.



Nyt tuntuu siltä, kuin olisin aina ollut katolilainen, en vain reilua vuotta. Katoliseen kulttuuripiiriin solahtaminen tuntuu kuin olisin tullut kotiin, mutta mitä on oma usko? Miltä tuntuu uskoa Jumalaan, miltä tuntuu harjoittaa uskontoa? Miltä tuntuu rukoilla? Millainen minä olen kristittynä? Entä kristittynä vaimona? Hetkenä minä hyvänsä minusta tulee myös äiti ja katolilainen kasvattaja. Näitä kysymyksiä tulen pohtimaan tulevissa kirjoituksissani.


Loppukevennykseksi pyhäinpäiväviikon kunniaksi persoonallisuustesti: mitä itse valitsemamme suojeluspyhimys kertoo meistä? Omani on pyhä Hildegard Bingeniläinen, tuo sydänkeskiajan moniosaaja ja feministi sekä kirkon oppiäiti. En ole mitenkään erityisen musikaalinen, en luonnontieteellisesti suuntautunut enkä edes mystiikkaan taipuvainen. Olen jalat maassa-tyyppiä. Mutta Hildegardin periksiantamattomuus ja feminismi puhuttelevat minua. Samoin hänen reseptinsä, joilla voi tuoda onnellisuutta ja rukousta maailmaan.


Mikä on sinun suojeluspyhimyksesi ja miksi juuri hän?


Strasbourgin katedraali on ollut minulle merkittävä paikka matkalla katolilaiseksi.

0 comments

Recent Posts

See All