Search
  • Tea Laurila

Subjektiivinen ja objektiivinen ”onnellisuus” – luottaako Jumalaan?

Viime viikolla kirjoitin odottamisen vaikeudesta ja välttämättömyydestä ja miten itselleni odottaminen on ollut karmivan vaikeaa, mutta ainoa tapa oppia luottamaan Jumalaan ja näkemään Hänen kättentöidensä ihmeet. Tästä luottamuksesta on sieluuni kehittynyt jonkinlainen rauha, maailman myrskyt ympärillä keinuttavat venettä vähemmän kun katseeni on suunnattu Jeesukseen. Tässä katson samaa aihetta hieman eri näkökulmasta. Miksi ja miten luottaa tulevaisuutensa Jumalan käsiin, joka ei tunnu ymmärtävän tarpeitani: Hän ei poista tuskaani nyt eikä kerro millaisen tulevaisuuden on minulle suunnitellut. Silti pitäisi jaksaa odottaa sitä jotain, sydän täynnä uskoa, iloa ja kiitosta, blaa.


Totuus on, että Jumala tahtoo vain parasta niille, jotka Häntä rakastavat. Miksi tämä todellisuus on niin vaikea sisäistää? Ehkä siksi, että kokeellinen havainto aineistomme täältä maan päältä ei täsmää tähän lupaukseen. Näyttää siltä, että juuri pyhimykset ovat kärsineet enemmän kuin kukaan muu. Miksi siis haluaisimme pyhyyttä jos sen hintana on valtava kärsimys? Tuntematon pyhä Jumalalle: ”Jos tämä on miten kohtelet ystäviäsi, ei ihme että Sinulla on niitä niin vähän”. Vai onko sittenkin niin, että maallinen ”objektiivinen” onnellisuus, jonka tässä näen projisoivan kullakin ajanhetkellä yhteiskunnassa vallitsevaa käsitystä hyvästä elämästä, on hyvin eri asia kuin ”subjektiivinen” onnellisuus, eli se miten katson ympäröivää maailmaa ja itseäni sen osana. Jumalan logiikassa on mahdollista olla ylenpalttisen onnellinen siitä mitä minulla on vaikka se ”objektiivisesti” olisi hyvin lähellä mitätöntä. Miten Maximilian Kolbe pystyi näkemään iloa ja mahdollisuuksia keskitysleirillä, tuskan ja puutteen sijaan? Tai vaikka Äiti Teresa: hänestä säkenöi ilo ja onni, jota on vaikea maallisin sanoin kuvata. Kuitenkin hänen elämänsä oli inhimillisin termein mitä kamalinta: kurjat elinolot, ruoka kehnoa (tai jos sattuu huono päivä niin sitä ei juuri ole) ja joka päivä sairaiden ja köyhien parissa raatamista suurimman osan valveillaoloajasta. Loppu aika kuluu Herran palvelemiseen yhteisen ja henkilökohtaisen rukouksen kautta. Maallisesta näkökulmasta edes perustarpeet eivät ole tyydytetty. Tässä ei ole ruumiillista mielihyvää ja vapautta/mahdollisuutta tehdä juuri sitä mitä tällä hetkellä ”haluan tehdä”. Eikä varsinkaan taetta siitä, että huomenna kaikki on hyvin, johon nykyään pistetään tuhottomasti voimavaroja. Pyhä Henki taitaa olla se maallisesta yhtälöstä puuttuva termi.

Todellinen ilo loistaa kasvoista sitä yrittämättä tai tahtomatta. Mahdottoman kaunista! vaikkei olekaan Oil of Olay:tä käytetty ryppyjen hoitoon.

Pyhä Henki tuo sieluun rauhan, ja saa silmät näkemään kaikkea hyvää, vaikka se inhimillisesti olisi täysin mahdotonta. Itse koin häivähdyksen tästä jokunen aika sitten istuessani kirkossa. ”Näyssäni” olin tilanteessa, joka oli hyvin lähellä sen hetkistä painajaistani: fyysinen ja emotionaalinen kipu valtasi minut enkä voinut muuta kuin romahtaa ja alkaa itkeä. Hetken kuluttua tarina jatkui, mutta valo tulvi sieluuni ja tulin vakuuttuneeksi, että Jumala kykenee saamaan minut kokemaan iloa ja onnea tässäkin tilanteessa. Kaikki murheeni olivat yhtäkkiä pikkiriikkisiä, olin vapaa, täynnä iloa, vau, mitä ihmettä! No siitähän se sitten palasi perustilaan joidenkin päivien ja viikkojen aika kun (turhat) murheet saivat taas lisää tilaa sielussani. Kokemus kuitenkin jätti minuun pysyvän merkin, ymmärsin hieman syvällisemmin, että objektiivinen ja subjektiivinen onni ovat eri asiat, ja että Jumala kykenee siirtämään sydämeni takaisin onneen ulkoisista olosuhteista riippumatta. Toinen eri suuntaan menevä, mutta sieluuni ikuisesti piirtynyt muisto on Yosemitesta (kansallispuisto Kaliforniassa), jossa olin kalliokiipeilemässä kaverieni kanssa. Elin ”unelmaani” Jumalan kättentöiden majesteettisen kauneuden ympäröimänä, mutta sielussani oli vain tyhjyys. Kaipasin Jumalaa koko sielustani, intuitiivisesti tiesin, että vain Hänen lähellään on todellinen onni (Psalmi 16). Lomailun kiireessä olin lopettanut rukoilun jo useamman viikon ajaksi ja tehnyt tyhmiä päätöksiä. Minusta ei ollut tuhlaajapojan tavoin keräämään voimiani enkä nähnyt paluuta takaisin Jumalan luokse, onneksi Hän löysi minut.

Minä Yosemitessa pohtimassa syntyjä syviä, nuolella minne kiipesimme, oli kyllä upeaa näin ihmisyyden puolesta - Deo Gratia!

Tuommoiset äkkipikaiset armon kokemukset ovat harvinaisia ja pisara meressä kaiken sen ”hiljaisen” sydämen- ja mielenmuutoksen rinnalla, jota Jumala on työstänyt sielussani useiden vuosien mittakaavassa. Tämä on ollut passiivista – odottavaa – irti päästämistä aktiivisen toiminnan sijaan. Eteneminen tuntuu juoksuhiekassa taapertamiselta, mutta kuukausien tai vuosien näköalalla sielussani on tapahtunut ihan valtava muutos. En oikein osaa käsittääkään miten suuri. Näkemykseni itsestäni ja maailmasta ovat kupsahtaneet nurin, elämälläni on ihan oikea tarkoitus! Ymmärrän hivenen siitä mitä on onni ja rakkaus – radikaalisti erilaista kuin luulin. Kiitos Jumalalle! …tai hetkinen, ehkä en olekaan niin varma… on päiviä jolloin haaveilen että olisinkin valinnut sen ”sinisen pillerin”, eli pysynyt tarmokkaan tyytyväisesti hiekkalaatikossani puskemassa maallista elämääni eteenpäin autuaan tietämättömänä ympärillä olevasta näkymättämästä, mutta sitäkin todellisemmasta, maailmasta. Tietoisuus lisää tuskaa, sanotaan, aamen. Tie on ollut, ja on tuskainen. Asiat joihin olin kovasti kiintynyt ”onnellisuuden lähteinä” vain pikkuhiljaa lopettivat tuomasta samalla lailla ”onnea” kuin olin tottunut. Näitä asioita olivat vaikka tavoitehakuinen urheilu, ihmisten antama ammatillinen arvostus (joka on siis eri asia kuin hyvin tehty työ, joka on hyvää ja itsessään palkitsee tekijänsä), upea lomamatka tai normaali ”viihde” (ks. myös H. J.M. Nouwenin lainaus jutun lopussa). Putosin tyhjän päälle, onni oli loppunut tutusta kaivosta, enkä sinne oikeastaan enää edes halunnut mennä. Uusia kaivoja etsin, nyt hengellisien lihaksieni avulla, ja löysinkin. Nämäkin kuitenkin kuivuivat yksi toisensa jälkeen. Ymmärsin ettei auttanut muu kuin jäädä odottamaan sadetta. Hyvyydessään Jumala kyllä antaa sateensa langeta, tai ohjaa meidät jollekin kaivolle, että jaksamme jatkaa. Lopulta Hänen ikeensä on kevyt ja parempi kantaa kuin mikään muu, vaikkei se aina siltä tunnukaan kun on jano eikä hajuakaan mistä voisi löytää vettä.

Jeesus autiomaassa (Ivan Kramskoy)

Jumalan taktiikka on vierottaa meidät asioista, jotka ovat onnellisuuden esteenä. Minua hän hellästi ohjasi ja pyysi luopumaan epäedullisista tavoista, osoitti kokemusten kautta miten satutan itseäni näillä toimilla. Toisille pedagogiikka lienee olevan enemmän ”tulta ja tulikiviä”-tyyppistä, vain Herra tietää mikä on meille parhaaksi. Prosessissa arvoni muuttuivat syvällisesti ja niiden ohjaamana käytän aikaani hieman eri tavoin kuin ennen. Tiukan objektiivinen 25-vuotias saavuttaja Tea tuomitsisi minut, ja onhan se totta, että elämässäni on nyt vähemmän objektiivista onnea ja maallista glamouria kuin ennen, mutta roppakaupalla enemmän subjektiivista onnea. ”Kepeyttä” on ehkä oikea sana, sydämenpohjalta kumpuavaa iloa pienistä asioista. Lopulta subjektiivinen onni on ainoa mikä merkitsee. Pysähdy ja lue tuo lause uudelleen ja mieti mitä se tarkoittaa sinulle. Minun elämässäni on nyt hyvin paljon samoja tekijöitä kuin aikaisemmin, mutta perspektiivini niihin on muuttunut. Tunnen tekeväni asiat vapaasta tahdostani, enemmän vain tekemisen ilosta ja sen tuomasta sisäisestä tyytyväisyydestä, en niinkään toissijaisten hyötyjen takia kuten maine, kunnia tai muiden kiitos (esim. kilpaurheilu tai työt). Matkustaminen on hyvä esimerkki asiasta, josta on mielestäni tehty jonkinasteinen ”avain onneen” mitä ilman ei voi olla hyvä elämä. Matkustaminen itsessään on hyvä asia, olen kiitollinen että olen saanut kokea erilaisia kulttuureja ja toivon muille samaa. Se avartaa näkökulmiamme ja lisää oikeanlaista suvaitsevaisuutta, mutta siitäkin on helppo tulla riippuvaiseksi, kuten kaikista hyvistä asioista. Se ei enää tuokaan ylimääräistä iloa elämään, vaan sen puute tekee onnettomaksi.


Onni on siis ehkä jonkinlaista riippumattomuutta maailman mielipiteistä. Iloa ja kiitollisuutta siitä, että saan ”leikkiä Jumalan hiekkalaatikolla”. Hän katsoo minua rakastaen kuten äiti tai isä lastaan puuhaillessani omia pieniä juttujani täysillä ja usein niin kovin turhantärkeänä (ks. Iiriksen kirjoitus täällä). Hän – maailman kaikkeuden Luoja – iloitsee siitä, että näkee minun olevan iloinen ja onnellinen. Mieti sitä! What! Ei Häntä yleensä niin kiinnosta rakennanko hiekkalinnaa vai teenkö hiekkakakkuja, kunhan pysyn Hänen laatikollaan. Laatikko ei ole rajana siksi, että Häntä ilostuttaisi kontrolloida minua, saan kyllä mikä hetki tahansa poistua. Sen sijaan se suojelee minua, koska laatikon ulkopuolella helposti satutan itseäni ja tulen onnettomaksi.


Paasto alkaa lähestyä, enää muutama Sunnuntai normaaliaikaa tähän väliin jäljellä. Ehkä voisi olla aika alkaa orientoitua tuon armorikkaan ajan alkuun ja pohtia mitä paasto minulle merkitsee. Itselleni se on tällä hetkellä juuri omien mieltymysteni ja näkemysteni "minusta" kyseenalaistamista (= myös kieltäytymistä), ja luottamuslihasten (= odottamiskyvyn) kasvattamista. Viimeksi suosittelin tyyneysrukousta, joka on ihan huippu, nyt suosittelen "Surrender novenan" rukoilua (esim. täällä), Ja loppuun vielä lainaus Henri J.M. Nouwenilta kirjasta "Rakastettu on nimesi", joka on kokoomateos (kirjapaja) Nouwenin mietteitä vuoden jokaiselle päivälle, jota suosittelen lämpimästi sitäkin!:

  1. Helmikuuta - Todellinen identiteettini

Kun muutin asumaan kehitysvammaisten ihmisten yhteisöön, huomasin ensimmäisenä, ettei sillä, pitivätkö he minusta vai ei, ollut mitään tekemistä monien sitä ennen tekemieni hyödyllisten asioitten kanssa. Kukaan heistä ei osannut lukea kirjojani, joten ne eivät voineet tehdä heihin vaikutusta. Suurin osa heistä ei ollut koskaan käynyt koulua, joten kahdenkymmenen vuoden opintoni Notre Damen, Yalen ja Harvardin yliopistoissa eivät toimineet minkäänlaisena suosituksena. --- Minussa herätti aitoa levottamuutta se, etten voinut hyödyntää mitään niistä taidoista, jotka aiemmin olivat olleet niin hyödyllisiä. Yhtäkkiä olinkin vain paljas minä, ottamassa vastaan hyväksyntää ja hylkäyksiä, halauksia ja tönäisyjä, hymyjä ja kyyneleitä. Kaikki riippui siitä, miten minut milläkin hetkellä nähtiin. Tietyllä tavalla tuntui kuin olisin aloittanut elämäni uudelleen alusta. En voinut enää luottaa aiempiin suhteisiin, tuttaviin tai maineeseen.

Monellakin tavalla tuo kokemus kuului ja kuuluu yhä elämäni merkittävimpiin, sillä se pakotti minut löytämään todellisen identiteettini. Nuo rikkinäiset, haavoitetut ja teeskentelemättömät ihmiset pakottivat minut luopumaan itsessäni siitä, millä on merkitystä - minästä, joka osaa tehdä asioita, näyttää asioita, rakentaa asioita - ja jäämään paljaan minäni varaan, haavoittuvaiseksi, avoimeksi ottamaan vastaan ja antamaan rakkautta riippumatta saavutuksista.

0 comments

Recent Posts

See All

Lahja