Search
  • Anna-Reetta Tiusanen

Totuutta etsimässä

Updated: Sep 22, 2021

Olen aina ollut utelias ja kiinnostunut vähän siitä sun tästä, mutta ihan teini-iästä asti olen ollut erityisen kiinnostunut siitä kuka ja millainen Jumala on. Minä olen muutenkin vähän sellainen ”totuudentutkija” ja uskon, että kaikella on maailmassa olemassa tietty hyvä ja luotu järjestys ja haluan käsittää ja ymmärtää sitä. Haluan tietää, mitä Jumala ajattelee ihmisistä. Olen myös kiinnostunut siitä, millainen ihminen on ja synnynäisenä idealistina kiinnostunut siitä, kuinka elämää olisi parasta elää.


Minulta on myös paljon kysytty, miksi olen kääntynyt juuri roomalaiskatolilaiseksi. Jos nyt aloitetaan muinaisella historiallisella faktalla niin kuin kaikki tarinat, niin fakta on, että matka katolilaiseksi alkoi varmasti jo vuonna 1991. Silloin synnyin helluntailaiseen ja savolaiseen perheeseen, jossa käytiin seurakunnassa kuuntelemassa opetusta rakastavasta Jumalasta ja laulamassa vanhoja amerikkalaisia hengellisiä lauluja (ne ovat vieläkin suosikkejani!). Muistan lapsuudesta myös, kun isä luki minulle telttaretkillä punaista pientä kirjaa (siis Uutta Testamenttia) ja enpä tainnut siitä mitään varsinaisesti ymmärtää, mutta Jeesuksen ja Pietarinkin omituiset nimet jäivät mieleeni ja ainakin Uuden Testamentin tarinat nukuttivat hyvin. Lapsena olin myös toistellut olevani Taivaan lahja, koska niin minulle oli opetettu.


Tulen kirjoittamaan katoliseen kirkkoon ja Jumalaan liittyvistä ajatuksistani ja kokemuksistani (ehkä myös jostain ihan muusta). En tule kertomaan sinulle, että olen nyt parempi ihminen kuin helluntailainen, luterilainen, agnostikko tai ateisti. En myöskään tule kertomaan sinulle, että tiedän nyt kaiken oikeasta opista tai että uskoisin katolisen kirkon olevan toiminnassaan ja opeissaan 100% täydellinen. Voin kuitenkin todeta elämäni olevan nyt rikkaampaa ja syvempää kuin ennen.


Oikeastaan olen huomannut yhä enemmän olevani Jumalan armon ja avun tarpeessa, sillä sakramenttien kautta koen Jumalan puhuvan minulle kirkkaammin kuin ennen. Eli toisin sanoen olen havainnut yhä enemmän sisimmässäni, motiiveissani ja teoissani puutteita ja heikkouksia enkä olekaan niin ideaali ihminen kuin mitä ehkä olen kuvitellut.


Toisaalta totuuden valossa itseni näkeminen rehellisemmin on tarkoittanut myös sitä, että olen alkanut enemmän käsittämään Jumalan rakkauden olevan minua kohtaan aivan pohjatonta. Uskallan kohdata itseni kokonaisena, koska rakkauden läsnäolossa ei tarvitse pelätä tuomituksi tulemista, sillä ”rakkaus karkottaa kaiken pelon.” Tarkoitan totuuden valolla tässä sitä valoa, jota saan viettämällä aikaa Jumalan läsnäolossa rukoilemalla, osallistumalla messuun ja käymällä ripissä. Erityisesti parannuksen sakramentti eli rippi on auttanut minua nöyrtymään terveellä tavalla (ainakin hivenen verran uskoakseni...) ja myös muistuttamaan hyvin konkreettisella tavalla, että Jumalan rakkaus minua kohtaan ei lopu, vaikka tekisin virheitä ja tekisin niitä paljon. Ripissä ja rippiin valmistautuessa minun ei tarvitse järkyttyä sisimmästäni paljastuvista remontin tarpeessa olevista alueista, vaan voin uskaltautua tunnistamaan ne ja toteamaan ”en kykene tähän itse, auta Sinä minua.” Silloin taivas voi kohdata maan ja elämään virrata ihmeellistä voimaa ja iloa rakastaa itseä, lähimmäistä ja Jumalaa niin kuin on tarkoitettu.


Nyt palaan vielä hieman siihen, kuinka matka alkoi kohti katolista kirkkoa. Katoliseen kirkkoon ja kirkkohistoriaan tutustuessani tulin ajatuksissani siihen lopputulemaan, että Katolinen kirkko vaikuttaa olevan Jeesuksen perustama, alkuperäinen apostolinen kirkko. Jeesus myös itse toivoi uskovien olevan yhtä ja ajattelen nykyään, että olisi parasta, jos vain kristittyinä olisimme ihan maailmanlaajuisestikin yksi suuri perhe saman katon alla. Nimi katolinen tarkoittaa yleistä tai maailmanlaajuista. Ajattelin, että jos on olemassa näin hieno asia, niin minä haluan olla osa sitä.


Edessä oli kuitenkin monta kysymystä ja outojen asioiden kanssa tutuksi tulemista, ennen kuin saatoin hyvillä mielin liittyä katoliseen kirkkoon, tai kuten hienommin ilmaistaan, tulla Kirkon täyteen yhteyteen. Piti ensin miettiä, että kuinka suhtaudun siihen, että Jeesuksen äiti, Neitsyt Maria on todella arvostettu ja kunnioitettu pyhimys, jota rukoillaan. Piti voittaa pelko siitä, että menettäisin kavereita enkä ehkä koskaan tuntisi oloani sittenkään kotoisaksi katolisessa messussa ja tavoissa harjoittaa uskoa. Ja mikä ihme se oppi kiirastulestakin oikein on? Entä ripin sakramentti, tarvitseeko sitä nyt koko ajan olla miettimässä virheitään, ajattelin. Ehkä suurin (ja hassuin!) voitettava pelko silloisena sinkkuna oli se, että en varmaan koskaan löytäisi aviomiestä, koska olisin sitten jo niin outo keissi ja täytyisi hyväksyä sekin fakta ensin, että saattaisin elää elämäni loppuun saakka yksin. Näistä teologisista ja päänsisäisistä mutkista ja uusista uskon ulottuuvuksista lisää myöhemmin. :)


Neljän vuoden tutkailuprosessini jälkeen minut otettiin Kirkon täyteen yhteyteen pääsiäissunnuntaina 4.4.2021 Helsingin Pyhän Marian seurakunnassa. Seremonia jännitti hirveästi, vaikka tässä vaiheessa olin jo päässyt rauhaan kaikista minua mietityttävistä asioista. Voi sitä onnen ja ilon tunnetta messun jälkeen! Oli hienoa päästä hengelliseen kotiini.


Kuvassa saan piispalta vahvistuksen sakramentin, jota voisi konfirmaatioksikin kutsua. Otin kristilliseksi nimekseni Pyhän Annan nimen, joka oli Jeesuksen mummo, Neitsyt Marian äiti. Hän on mm. naimattomien, kotivaimojen ja äitien suojeluspyhimys.


Pyhä messu ja eukaristia

Oikeastaan tutkimusmatka katolilaisuuteen räjähti eukaristiasta. Sen päivän muistan vieläkin. Oli harmaa ja loskainen tavallinen kevätpäivä. Olin juuri kuullut luterilaisten kaverieni keskustelevan siitä, miten luterilaiset ja katolisetkin uskovat siunatun ehtoollisleivän todella olevan Jeesuksen ruumis ja siunatun viinin olevan todella Jeesuksen veren. Olin tästä näkemyksestä tietoinen, mutta yhtäkkiä jotain vain kolahti sisälläni ja mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Entäs jos se onkin totta? Mitä jos ehtoollinen ei ole vain symbolinen yhteysateria, vaan jotain paljon enemmän? Entä jos kristityt, jotka elivät ennen 1500-lukua, (jolloin yhtenäinen katolinen kirkko reformaation myötä hajosi ja syntyi lukematon määrä uusia kirkkokuntia) tiesivätkin asiasta jo jotain? Asia ei jättänyt minua rauhaan, vaan oli alettava penkomaan kirkkohistoriaa ja erilaisia näkemyksiä asiasta. Jos Jeesus voisi tulla minua niin konkreettisen lähelle täällä maan päällä jo, niin minä en halunnut jäädä siitä paitsi.


Messuun osallistuminen ensimmäistä kertaa oli hieman hämmentävää. Milloin pitää polvistua, istua ja seisoa ja kohta taas istua... Enhän minä pysty keskittymään tässä Jumalaan ollenkaan, ajattelin. Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt huomatessani, kuinka paljon katolisessa messussa luetaan Raamattua! Papin saarnakin perustui sen päivän evankeliumitekstille. Nykyään messu on viikkoni kohokohta ja on mahtavaa, jos voin käydä myös keskellä viikkoa messussa. Messun keskiössä on Jeesus ja Jeesuksen vastaanottaminen eukaristiassa messun lopuksi. Messusta on tullut minulle paras paikka rukoilla. Pidän myös siitä, että messussa on valmiita, hyväksi koettuja rukouksia, joihin saan vain sydämestäni yhtyä mukaan. Jumala kantaa ja hoitaa minua messussa, minun tarvitsee vain tulla paikalle avoimin ja nöyrin sydämin. Messussa minun ei tarvitse itse yrittää mitään ja se on ihanaa. Olen mennyt messuun iloisena, onnellisena, surullisena, turhautuneena tai masentuneena luottaen, että Jeesus tulee siellä luokseni joka tapauksessa joka kerta erityisellä, konkreettisella tavalla leivän ja viinin muodossa, antaen viisautta, voimaa ja toivoa huomiseen. Se on ihmeellistä.



Pyhän Marian seurakunnan alttari ja niin vaikuttava taulu Jeesuksesta! Tätä maalausta katsomalla on helppoa rukoilla. Kannattaa käydä paikan päällä vilkaisemassa, koska tämän kuvan laatu on mitä on.

0 comments

Recent Posts

See All

Ágape