top of page
Search
  • Writer's pictureTea Laurila

Uusi vuosi, uusi alku?

Huomenna on uuden vuoden aatto, adventista alkoi uusi liturginen vuosi, pian alkaa taas paaston aika. Erilaiset ajat jaksottavat elämää ja antavat rakenteen jatkuvalle kasvulle. Jumala ymmärtää meidän ihmisyytemme ilot ja surut paremmin kuin ehkä uskomme ja kirkko on vuosisatojen kuluessa muovannut ”rutiineja”, jotka ovat ihmisyyden perimmäiseen olemukseen sopeutettuja. Nämä rutiinit ovat hyväksi meille tavoilla, joita emme aina sen syvällisemmin ymmärrä. Toisilla on suurempi tarve ymmärtää, toisille taas on luontevaa vain kokea ja uskoa.


Ilotulitteet räjähtelevät, mutta lieneeköhän räjähdyksenomaisuus paras tapa lähteä uuteen vuoteen hengellisesti?

Ajan kuluessa taipumuksemme on laiskistua ja/tai jäädä jumiin siihen mikä on, siksi on tärkeää aika ajoin ”aloittaa uudelleen”. Astua ulospäin ja katsoa kokonaisuutta. Ei ole hyväksi paastota aina vaan, mutta ei ole myöskään hyväksi juhlia aina vaan. Siksi kirkko on asettanut meille ajat kaikelle auringon alla: on aika surra ja on aika iloita jne. Se ehkä tekeekin uskonnon todeksi elämisen jännittäväksi ”seikkailuksi” ja toisaalta monimutkaisen vaikeaksi. Subjektiivisuus on mahdollisuus, mutta myös taakka. Olisi helpompaa valita oikein arvoiltaan vain objektiivisessa maailmassa. Pyhittymiseen ei ole yhtä reseptiä, jota seuraamalla tulee valmista, sen sijaan Jumalalla on täsmällisesti meille jokaiselle kehitetty yksilöllinen resepti. Kaikki pyhimykset ovat hyvin erilaisia, kuin kedon kukat, mutta kaikki yhtä kauniita. Samoin jokainen uusi ”kausi” on uusi mahdollisuus.

Liturginen vuosi alkaa Johannes Kastajan ja Jesajan kutsuilla kääntymykseen, minulle se tarkoitti tänä vuonna erityisesti, että yritän antaa Jumalalle luvan tehdä tietä sydämeeni. Omat voimani eivät todellakaan riitä ”raivaamaan Herralle tietä, tasoittamaan hänelle polkuja” (matt 3:3, Jes 40:3), mutta näyttää etten edes kykene olemaan siten että Hän pystyisi tekemään minussa hyvää työtään. Johannes Kastajan tavoin estelen (Matt. 3:14) monin keinoin. Mutta Jeesus vastaa minullekin: ”Älä nyt vastustele” (Matt. 3:15). Hänen äänensä on lempeyden täyttämät, jopa hellittelevät ”Älähän nyt rakas lapseni”. Mutta niin monista asioista pidän kiinni. Kuin vankilassa, Jumala haluaa vapauttaa minut, mutta vapaus on tuntematonta ja pelottavaa, jotenkin tunnen vetoa palata takaisin vankilaani, siellä on tuttua ja turvallista.

Pienin askelin yritän sopeutua uuteen vapauteen, johon Herra minua kutsuu. Askeleeni haparoivat ja pelottaa ja oma heikkous näyttäytyy ylenpalttisena, suurempana kuin koskaan. Ei tunnu kivalta, mutta hengellisen ohjaajani sanoin: juuri heikkona meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvata Jumalaan (2 Korr. 12 : 9-10). Todellinen heikkouden kokemus näyttäytyy lähestulkoon ainoana keinona oppia todella luottamaan Jumalaan ja uskomaan Hänen huolenpitoonsa ja rakkauteensa. Uskossa on se kamala puoli, että teoriassa sitä on helppo haalia ylenpalttisesti, mutta todellinen usko on aina konkretiaa. Usko kasvaa vain sitä ravistuttavien kokemusten kautta. Ääääh. Epäreilua, hyvin epämukava realiteetti, mutta niin se vaan taitaa olla. Täytyy vain suostua ”Jumalan nakutteluun”, pyhän Ignatiuksen vertausta käyttäen: ”olemme kuin tukkeja, joista Jumala haluaa veistää patsaan. Oma visiomme patsas-tulevaisuudesta on niin rajoittunut, että veisto-operaatioon suostuminen on vaikeaa, kolhut tuottavat kipua jolla ei näytä olevan mitään merkitystä”.

Mutta paluu siihen uuteen vuoteen ja uuteen alkuun… Miten aloittaa uusi kausi? Naistenlehdet ovat tietysti pullollaan kaikenlaisia terveys ja reippaus ”täys-remontteja”. Hetken aikaa on varmaan mahdollistakin puskea tahdonvoimalla menemään jotain tuommoista. Oma kokemukseni kuitenkin on, että ”täys-remontti” on kovin inhimillinen ja omaan mahdottomuuteensa luhistuva konsepti. Jumala on kykenevä ”täys-remonttiin” ja siten toimiikin aika ajoin, mutta harvoin. Itse haluamme kaiken ”paranevan” hetkessä, mutta Jumala rakentaa pikkuhiljaa ja vanhan päälle. Hän haluaa sydämemme. Hän haluaa syvällistä ja pysyvää muutosta, ei vain pinnan silottelua. Sitä, että haluamme oikeasti olla tekemättä syntiä. Maallista esimerkkiä käyttäen, sen sijaan että pakotamme itsemme pidättäytymään vaikka karkin syönnistä, emme enää halua syödä karkkia. Oikeasti. Sitä on sydämen muutos, jonka aikaansaamiseksi meitä kutsutaan tekemään oma leiviskämme, mutta loppu viimeksi todellinen ja pysyvä muutos on Jumalan armoa. Rakkauden molemminpuolinen lahja: minä kykenen välttämään syntiä rakkaudesta Jumalaan ja Hän rakkaudessaan vapauttaa minut synnin kahleista. Sydämen muutoksen huomaaminen voi olla hätkähdyttävä kokemus, suosittelen aika ajoin katselemaan itsessään tapahtuvia muutoksia, ihmettelemään, ja kiittämään Jumalaa. Ja lähtemään taas seuraavaan kauteen, oli se mikä hyvänsä, hieman uudistuneena ihmisenä. Hiljaa hyvä tulee.

0 comments

Recent Posts

See All