Search
  • Aino Salmi

Vieraana autiomaassa

”Autiomaassakin Herra, teidän Jumalanne, kantoi teitä kuin isä lastaan koko sen matkan, jonka te kuljitte, aina tänne saakka.” 5. Moos.1:31



Viime viikoilla sain kokea joitain elämäni erikoisimpia päiviä, kun kiersimme Turkanan aavikoituneella alueella kehityshankkeeseemme kuuluvissa kylissä Suomen Caritaksen ja Caritas Lodwarin kanssa. Alueella ei ole satanut kolmeen vuoteen, mikä näkyy maastossa ja ihmisten elämässä.


Nyt Suomeen palattuani olen palannut mielessäni erityisesti yhteen päivään ja sen aikana tapahtuneisiin kohtaamisiin, kun lähdimme kiertämään alueen yhteisöissä ensimmäistä kertaa. Muistan selvästi, miten lähtiessämme aamulla matkaan ja Turkanan aavikkoalueen avautuessa auton ikkunasta, tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi omista, fyysisistä rajoituksistani. Auton sisällä ilmastointi toimi vielä riittävän hyvin ja olimme varanneet mukaan monta litraa vettä, mutta tiesin, että jos minut olisi jätetty aavikolle, en selviäisi varmasti kauaakaan tajuissani. Pelkkä maiseman katsominen sai minut tuntemaan, miltä auringonpistos tai nestehukka tuntuisi lyhyenkin ajan jälkeen ja sai oloni tuntumaan pieneltä auton taaimmaisella penkillä.


Turkanan alueelle ulottuva laaja kuivuusalue, on aiheuttanut kriisin ja nälänhädän koko Afrikan sarven alueella. Jokin aika sitten nälänhädän sanottiin uhkaavan noin 22 miljoonaa ihmistä alueella. Viimeisien tietojen mukaan siitä kärsii nyt jo ainakin 21 miljoonaa ihmistä (voit lukea tilanteesta lisää täältä). Matkan alkupuolella olin jo lukenut uutisia alueen tilanteesta ja sinne lähetettävästä hätäavusta, mutta tilanne ei ollut uutisten välityksellä tuntunut vielä todelliselta. Minut ja Caritaksen kolleegani Laura otettiin niin lämpimästi vastaan, että alueen vakava tilanne meinasi välillä unohtua kenttämatkan aikanakin, kunnes se taas palasi mieleen ihmisten tarinoista.



Kenialainen Willimena Asekon johtaa hanketta paikallisella tasolla.


Vierailu pappilaan


Matkan alussa ajaessamme aavikkotiellä kohti ensimmäistä kylää näimme edellä ajavan auton poikkeavan tieltä ja lähtevän ajamaan kaukana näkyvää taloa kohti. Kuljettajamme Joel arveli, että hanketta johtava Willimena haluaa viedä meidät ensin tervehtimään paikallista pappia.


Olimme puhuneet aiemmin kenialaisen ystäväni kanssa yksin asuvista papeista kaukana sijaitsevissa seurakunnissa ja siitä, miten haastavaa heidän elämänsä siinä ympäristössä täytyy olla. Keskustelu tuli mieleeni samalla kun kaarsimme talon pihaan ja astuimme sisään kahdesta huonesta koostuvaan asuinhuoneistoon, jonka isomman huoneen seinällä roikkui kuva Jeesuksesta ja toisessa huoneessa näkyi sänky ja paljon tyhjiä muovipulloja. Käytävässä meitä vastaan tuli iloisesti hymyilevä isä Martin, joka alkoi helposti kertoa minulle elämästään, kysyessäni asuuko hän talossa yksin.



Isä Martin.


Pappi kertoi meille asuneensa aiemmat viisi vuotta Italiassa, Toscanassa. Elokuussa hän oli tullut osallistumaan seminaariin Nairobiin, missä hänelle oli kerrottu siirrosta Turkanaan, tälle etäiselle asemapaikalle missä hän nyt oli aloittanut elämäänsä yksin keskellä autiomaata. Kertoessaan siirrosta ja muutoksista isä Martinin kasvoilta ja katseesta välittyi selvästi, ettei hän vieläkään tainnut uskoa todeksi, että hänen elämänsä oli siirtynyt niin nopeasti Italiasta keskelle Turkanan aavikkoa. Järkytys ympäröivästä todellisuudesta välittyi nopeasti meillekin hänen kertoessaan elinolosuhteistaan.


Seurakuntalaisia kävi paikalla kuulemma harvoin. Jopa paikalliset välttivät hänen mukaansa juuri tätä aluetta ja olivat asettuneet nyt pääosin lähemmäs järveä, jossa vedenhaku oli helpompaa. Isä Martinin kertoi itsekin pelkäävänsä alueen kuivuutta ja kuumuutta. Pappilasta veden luokse oli seitsemän kilometriä ja ruoan hankkiminen oli myös vaikeaa. Pappilassa oli auto, mutta juuri nyt siitä oli bensa lopussa. Kulkiessani isä Martinin perässä pihalle katsomaan takapihalle suunniteltua vierasmajaa huomasin hänen kävelen vaikeasti, mutta en viitsinyt niin lyhyen tapaamisen aikana kysyä tästä enempää.



Naiset valmistavat hankkeessa koreja, joita markkinoidaan suomalaisen Mifukon kautta kansainvälisesti.


Matkalla takaisin


On kiinnostavaa, miten joskus lyhyetkin tapaamiset jättävät meihin pysyvän jäljen. Olen tyytyväinen, että nopean vierailun aikana sain tallennettua isä Martinin numeron ja kerroin epäselvästi muistavani häntä. Päivän aikana vierailimme monissa yhteisöissä pitkien ajomatkojen takana, mutta papin tarina pyöri mielessäni kaiken sen uuden rinnalla, mitä kuulimme.


Iltapäivällä lähdimme ajamaan takaisin kohti Lodwarin keskustaa ja aurinko oli laskemassa sen verran, että harvat puut loivat kauniita varjoja laajaan aavikkomaisemaan. Olin tässä vaiheessa korottanut itseni takapenkiltä keskipenkille ja pystyin oikaisemaan jalkani kunnolla eteeni ja nauttimaan ikkunasta tulevasta ilmavirrasta. Kun radiossa soi vielä minulle tutut nigerialaisen Chike-nimisen artistin laulut Running ja If you no love, mietin ääneen itselleni, että oma vierailuni aavikolla oli nyt tulossa loppuun, mutta monelle se jatkui. Ei kaikille ehkä hengellisessä, mutta hyvin konkreettisessa mielessä.



Mietiskely sivulta raamattu.fi.


Jälkisanat


Mitä tekisin näillä kokemuksilla, sekä isä Martinin puhelinnumerolla? Näitä kysymyksiä olen miettinyt palatessani ensin Nairobiin ja sieltä koti-Suomeen. Nyt ajatukseni on ehdottaa, että voisin sitoutua esimerkiksi ensimmäisen puolen vuoden aikana lähettämään jonkun pienen summan hiippakunnan kautta isä Martinille veteen ja ruokaan. Suomeen palattua ajatus on alkanut tuntua kaukaisemmalta, mutta jostain syystä on kuitenkin pysynyt mielessäni. Tiedänhän, ettei esimerkiksi 20 euroa vaikuta elämääni mitenkään, mutta voisi ehkä tarjota siellä jotain, mitä hän tarvii. Jos ajatus auttamisesta innostaa (sen ei toki tarvitse innostaa), voit laittaa viestiä esimerkiksi blogin yhteydeydenottolomakkeen kautta, ja voin kertoa lisää, miten suunnitelma etenee.





0 comments

Recent Posts

See All

Lahja